Vauva löytää ruokailon – aikuinen voi oppia innostusta lapselta

Yhteiset ateriahetket vauvan kanssa sisältävät paljon ilon aiheita, olivat ne sitten aikuisen silmiin kuinka arkisia tai tavallisia tahansa.

Vauva tunkee kaiken käsiin kahmimansa ensiksi suuhun. Vähän maistaa ja tunnustelee suullaan, mikä eteen sattunut esine onkaan. Myös omat nyrkit kelpaavat maisteltavaksi, ja ne ovatkin mukavat, kun ovat aina saatavilla.

Tätä samaa maistelulogiikkaa vauva noudattaa ruokapöydässä. Hän tarttuu saamaansa ruoanpalaan koko kämmenellään ja vie kättä kohti suutaan. Aluksi onnistumisprosentti ruoan suuhun asti saamiselle ei ole kummoinen, mutta sinnikäs harjoittelu alkaa nopeasti tuottaa tulosta. Kun vauva saa napattua ruokaa suuhunsa, hän yrittää tutkia sitä suullaan ja suussaan. Vauva tutkii maailmaa luontaisesti maistelemalla. Siihen perustuu myös syömisen opettelu.

Utelias uudelle

Sormiruokailu on englanniksi ”baby led weaning”, eli vauvantahtista syömistä. Se on ruoan tutkimista kaikilla aisteilla ja innostumista eri rakenteista ja koostumuksista.

Aluksi ruokaan tarrataan suurpiirteisesti. Silloin myös tarjottavien ruokapalojen on hyvä olla isoja ja pehmeitä. Mitä nuorempi ruokailija, sitä isommat palat. Harjoittelu tekee mestarin, ja vauva oppii käsittelemään suussaan erilaisia rakenteita. Kaiken ei tarvitse olla enää niin pehmeää kuin alussa. Vauva oppii pikkuhiljaa tarttumaan pienempiinkin paloihin sormillaan.

Pinsettiote on kuvaava termi sille, miten pienet ja näppärät sormet poimivat suuhun syömisiä. Jokaisella vanhemmalla on varmasti myös kokemusta siitä, kuinka vauva löytää lattialtakin mitä pienimmät roskat, pölyt ja sisarusten pikkulegot. Vauva on utelias ja innokas tutkimaan uutta.

Aikuinen, heittäydy iloon!

Ruokailo on mielestäni ihana termi. Se on iloa ruoasta, iloa syömisestä, iloa yhdessä olosta ruokapöydän ääressä. Muiden syömisistä kiinnostunut vauva ilahtuu päästessään osaksi perheen ruokailuhetkiä. Hän innostuu, kun hän saa luvan kanssa maistella asioita, joita on tarjolla hänen edessään.

Syömisen opettelu tarjoaa loistavat puitteet ruokailon löytämiseen. Ilo voi olla uusia suutuntumia, erilaisia värejä lautasella, kannustavia katseita vauvan ympärillä. Se voi olla pieni pakasteherne, jonka vauva on onnistuneesti napannut suuhunsa, tai puuroa, joka tuntuu hauskalta käsissä ja hiuksiin hierottuna.

Aikuisena tarvitaan välillä heittäytymistä lapsen iloon, jotta ajatukset eivät täyttyisi syödyn ruoan vähäisestä määrästä tai edessä olevasta siivousurakasta. Voimme tarjota puitteet ruokailuille ja rytmin pöytään käymiselle, mutta lapsi itse päättää, minkä verran syö tai ei syö. Ruokahetki on onnistunut, vaikka ruokaa ei päätyisi suuhun saakka. (Tämä pätee myös isompiin lapsiin!)

Vauvan ensisijainen ravinnonlähde alle vuoden iässä on maito, korvike tai vieroitusvalmiste. Kiinteät ruoat ja niiden syöminen ovat tässä vaiheessa vasta harjoittelua, maistelua ja uudesta innostumista. Tämän muistaminen helpottaa ehkä vanhempaakin: mahaan päätyneistä ruokamääristä ei tarvitse olla huolissaan.

Ruokailuhetket sisältävät paljon ilon aiheita, olivat ne sitten omiin silmiimme kuinka arkisia tai tavallisia tahansa. Lapset osaavat iloita liikuttavan pienistä jutuista ja innostuvat herkästi. Ajattelen siinä olevan paljon opittavaa meille aikuisille.

Kirjoittaja työskentelee asiantuntijana Lapsiperheiden arjen tukeminen -toiminnassa Marttaliitossa.