Päivystävä feministi: Pride on vahva viesti – Marssimme yhdenvertaisuuden puolesta

Pride-kuukautta on kesäkuussa juhlittu eri tapahtumin, ja Martatkin ovat vaihtaneet somelogonsa juhlan kunniaksi sateenkaaren väreihin. Pride merkitsee sananmukaisesti ylpeyttä, mutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille se on ennen kaikkea oikeus näkyä ilman häpeän painolastia; muistutus siitä, että jokaisella on lupa kulkea kadulla pää pystyssä.

Pride sai alkunsa New Yorkin Stonewallin mellakoista kesäkuussa 1969, kun ihmiset alkoivat vastustaa poliisin ja viranomaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistamaa väkivaltaa ja mielivaltaa. Mielenosoitukset johtivat vähitellen sateenkaariliikkeen järjestäytymiseen ja oikeuksia ajavien järjestöjen perustamiseen. Ensimmäinen Gay Pride -kulkue järjestettiin vuonna 1970. Suomessa Priden juuret ulottuvat SETA ry:n Vapautuspäiviin, joita alettiin järjestää vuonna 1974. Mielenosoituksissa vaadittiin yhdenvertaisia oikeuksia, vastustettiin syrjintää ja levitettiin tietoa. Nykyisin Helsinki Pride on Suomen näkyvin kulttuuri- ja ihmisoikeustapahtuma: se tekee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt sekä erilaiset suhdemuodot näkyviksi, juhlistaa moninaisuutta ja vaatii tasa-arvoa kaikille.

Voisi luulla, että tämän päivän Suomessa on itsestään selvää, että kaikilla on oikeus olla oma itsensä, ilmaista sukupuoltaan haluamallaan tavalla ja elää elämäänsä pelkäämättä väkivaltaa tai syrjintää. Asia ei kuitenkaan ole näin. Ylen mainio sarja Kun saa rakastaa kertoo iäkkäämmistä vähemmistöjen edustajista, eivätkä kaikki olleet vieläkään kertoneet seksuaalisesta suuntautumisestaan omalle perheelleen. Nykyisinkin suku saattaa hylätä kaapista tulevan läheisen, ja siksi moni sateenkaari-ihminen saattaa elää vapaasti suurkaupungissa, mutta ei uskalla kertoa seksuaalisesta suuntautumisestaan tai puolisostaan kaukana asuville vanhemmilleen. Moni myös pelkää joutuvansa vanhainkodissa takaisin kaappiin. Vielä 1990-luvulla Suomessa oli laitonta “kehottaa homouteen”, joten en ihmettele, että monilta on kulunut vuosikymmeniä rohkeuden keräämiseen.

Työpaikoilla seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät välttämättä uskalla puhua puolisostaan samalla tavalla kuin työkaverit, jotka elävät heterosuhteessa. Muunsukupuolisella voi olla vaikeaa työpaikalla, jossa saatetaan jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen takia, että ihmiset lokeroidaan edelleen näin, joutuu henkilö tulemaan kaapista yhä uudelleen. Vähemmistöstressi on henkistä kuormitusta, joka voi olla seurausta sekä syrjinnän kokemuksista että syrjinnän pelosta, siitä, kuinka ihminen joutuu olemaan varuillaan ihmissuhteissaan.

Askelia eteen – ja taakse

Olemme kulkeneet pitkän matkan niistä ajoista, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos ja moni eli peiteliitossa. Viime vuosina vihapuhe on kuitenkin normalisoitunut, ja vähemmistöjen oikeuksia poljetaan sekä Suomessa että maailmalla. Setan Pride-raportin mukaan 60 % viime vuoden 56 suomalaisesta Pride-tapahtumasta joutui viharikoksen, ilkivallan tai muun häirinnän kohteeksi. Ilkivaltaa on tehty ympäri Suomen: Pedersöressä kunnantalon sateenkaarilippu varastettiin puolen tunnin kuluessa sen nostosta ja Kouvolassa lipputankojen narut poltettiin poikki kesken Pride-viikon. Vuonna 2020 Helsingissä Kansallismuseon sateenkaarilippu revittiin alas ja poltettiin. Lipun polttaminen on hyvin väkivaltainen teko, sillä on vahva symboliarvo.

Moni kunta oli jo normalisoinut sateenkaariliputuksen, mutta nyt useat paikkakunnat pelkäävät näyttää tasa-arvoa ja ovat päättäneet lopettaa liputtamisen. Sateenkaarilipun hylkääminen ei ole neutraalia, vaan se antaa tilaa niille voimille, jotka kiistävät kaikkien ihmisten samanarvoiset ihmisoikeudet. Näkyvyyden kaventaminen on usein ensimmäinen askel oikeuksien vähentämiseen. Lipun polttaminen ei lopeta sateenkaari-ihmisten olemassaoloa, mutta se voi tehdä heidät uudelleen haavoittuviksi, varsinkin pienillä paikkakunnilla, joissa lippu on ainoa merkki siitä, ettei ole yksin. Päätöksiä ja ilkivaltaa puolustellaan neutraaliudella, mutta eikö yhdenvertaisuuden puolustamisen pitäisi olla juuri perusarvo?

Tänä vuonna presidentti Alexander Stubb ja hänen puolisonsa Suzanne Innes-Stubb toimivat Helsinki Priden suojelijoina. Ele on merkittävä signaali korkeimmalta mahdolliselta taholta, mutta se ei yksin muuta ilmapiiriä, jossa väitetään yhdenvertaisuuden menneen liian pitkälle. Kun koululaisia varoitellaan “ideologisesta seksuaalikasvatuksesta” ja levitetään valheita, joiden mukaan koulun seksuaalikasvatus olisi pervoilua, ovat vainoharha ja viha päässeet liian pitkälle.

Liittolaisia tarvitaan

Kun marssimme yhdessä yhdenvertaisuuden puolesta, myös liittolaisina, lähetämme viestin siitä, että turvallinen tila kuuluu kaikille, myös niille, jotka eivät vielä uskalla olla avoimia seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jokainen askel kulkueessa rakentaa parempaa ja vapaampaa yhteiskuntaa ja yhdessä voimme näyttää, että haluamme maailman, jossa jokainen tuntee olevansa arvostettu. On tärkeää, että eri alojen vaikuttajat marssivat mukana näyttävästi, sillä se antaa selkeän signaalin hyväksynnästä. Tässä joukossa ovat mukana myös Martat, jotka ovat kulkeneet Helsingin Pride-kulkueessa vuodesta 2017 tunnuksilla Hyvästä arjesta parempi maailma ja Hyvä arki kuuluu kaikille.

Helsinki Pride huipentuu kulkueeseen, piknikkiin ja juhlaan, mutta yhdenvertaisuuden muistaminen ei pääty siihen. Sateenkaarilippu on enemmän kuin kangaspala, se on lupaus siitä, ettemme väisty, kun yhdenvertaisuus asetetaan kyseenalaiseksi. Pride-marssissa näytämme, että jokainen on yhtä arvokas riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuoli-identiteetistään. Siksi myös Marttojen on tärkeää nostaa sateenkaarilippu Martta-lipun rinnalle ja marssia ylpeinä seksuaalivähemmistöjen puolesta.