Suvi Paloposki-Sainion lipeäkala pekonilla – sukupolvien perinne

Culttuurimartta Suvi Paloposki-Sainion perheessä lipeäkalaa on syöty sukupolvien ajan. Se jakaa mielipiteitä, mutta Suville se on enemmän kuin jouluruoka – se on yhteys äitiin, isovanhempiin ja katoavaan perinteeseen.

Lipeäkala jakaa vahvasti mielipiteet. On niitä, jotka eivät suin surminkaan koske siihen ja niitä, joille se on suuri intohimo. Hauskinta tässä on mielestäni se, että lipeäkala ei itsessään maistu juuri miltään. Jengi luulee, että se on jotenkin voimakkaan makuista ja hyytelömäistä. Näin ei ainakaan meillä ole.

Kun olin noin 10-vuotias, äitini löysi isänsä vanhan lipeäkalareseptin, ja siitä lähtien vanhempani valmistivat lipeäkalaa jouluksi. Lipeäkalan valmistaminen on kulkenut suvussani pitkään. Äitini isä, isäni äiti ja hänen isoäitinsäkin valmistivat sitä aikoinaan.

Kun äitini kuoli kymmenisen vuotta sitten, isäni sanoi, ettei hän jaksa jatkaa perinnettä. Silloin ajattelin, että minä voisin kokeilla, vaikken muuten olekaan intohimoinen kotitalousihminen. Lipeäkala onkin nyt ainoa jouluruokaperinteemme.

Perinne jatkuu – tuhkan ja lipeän tuoksussa

Aloitan lipeäkalan valmistamisen yleensä itsenäisyyspäivän aikoihin. Minulla on tallessa hajanaisia lippulappusia keittokirjan välissä, joista sovellan ja sävellän oman reseptini edellisvuoden kokemusten mukaan.

Lipeäkalan valmistamiseen tarvitaan puhdasta koivutuhkaa, ja siksi poltamme koivuklapeja tarkasti puhdistetussa takassa jo alkusyksyllä. Edes tulitikkua ei saa heittää sekaan – näin minulle opetettiin jo pienenä.

Lue myös: Helppoa kasvisruokaa lapsiperheelle – Tiina Routavaaran tofu- ja tillipestoreseptit

Jos syksy on lämmin, en saa kasaan läheskään koko reseptissä vaadittua tuhkamäärää. Harvoin saankaan. Itsenäisyyspäivän aikaan keitän koivuntuhkan veden kanssa, jolloin siitä syntyy emäksistä lipeää. Seos on valmista, kun se tuntuu liukkaalta sormissa. Lipeä on syövyttävää, joten en tietenkään suosittele kenellekään samanlaista testaamistapaa!

Kun lapseni olivat pieniä, hoidin lipeän valmistamisen silloin, kun he olivat nukkumassa. He olivat niin uteliaita, että halusivat tulla kurkkimaan.

Kun lipeä on valmista, toiset siivilöivät siitä hiilet ja pohjalle jäävän lietteen pois ja toiset odottavat muutaman päivän, että kirkas lipeä nousee pintaan ja käyttävät sitten sitä.

Minä suosin tuhkaista vettä, joka antaa kalalle maalaisgroovymman värin.

Pekoni ja perinne

Vuosia sitten mieheni oli Norjassa, ja hänelle oli tarjoiltu lipeäkala-annos, jossa päällä oli pekonimuruja. Kotiin tullessaan hän sanoi, että ”tämä on se juttu”. Siitä lähtien pekoni on kuulunut lipeäkalaperinteeseemme. Teini-ikäinen poikanikin on ehdollistettu syömään lipeäkalaa runsaan pekonin avulla, vaikka hän ei muuten kalaa juuri syö.

Lipeäkalan valmistaminen herättää usein ihmisissä uteliaisuutta. Se on vähän katoava perinne, mutta Turun kauppahallissa eräs vanha myyjä kertoi, että lipeäkalan valmistamiseen on herätty monen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tämä on hienoa!

Lipeäkalaa on syöty Suomessa hyvin pitkään, ja olisi harmillista, jos tämä ruokakulttuurimme osa unohtuisi. Kun olimme Culttuurimarttojen kanssa Kaisaniemen Casinolla jouluaterialla, lipeäkalaa oli saatavilla erillisenä pääruokavaihtoehtona. Viime vuonna olin ainoa, joka otti annoksen, mutta tänä vuonna annoksia otettiin jo useita.

Casinon annos oli oikein hyvä, mutta eihän se itsetehtyä ollut. Siitä puuttui rakenne ja pekonimuru!

Ruoasta rituaali

Lipeäkalan valmistamisessa ei ole kyse vain kalasta ja sen mausta, vaan traditiosta.
Osana perinnettä viemme joulunpyhinä lipeäkala-annoksia ystäville ja sukulaisille sekä anopilleni – ja anopin isällekin, kun hän oli vielä elossa.

Melkein satavuotiaaksi elänyt Pappa söi lipeäkala-annoksen silmät kiinni heti, kun sai sen käsiinsä. Hän sanoi lipeäkalan olevan hänelle ”lapsuuden makuja”. Kerran vein naapurillenikin lipeäkalaa jouluksi, kun heidän norjalainen vävypoikansa tuli vierailulle. Pyrstöpalat jätän aina itselleni – ja 2–3 palaa pitää päätyä pakastimeen juhannusta varten.