Ruokamuisto: Perinneruoka tuo ihmiset yhteen

Ylämaan Marttojen jäsen Eila Peräkylä on leiponut tuhansia karjalanpiirakoita. Muutamalla kikka kolmosella niistä tulee erityisen rapeita ja meheviä.

”Mie haluun jakaa tätä karjalanpiirakoiden teon tietoa, jotta ihmiset oppisivat tekemään niitä. Parhaiten taidon oppii, kun yhdessä tekee.

Sanon aina muille martoille, että voivat tulla vaikka yksityisoppiin. Kutsuimme Marttalaan alakoululapsia piirakoita tekemään. Siinä syntyi monenmallista karjalanpiirakkaa! Täällä Ylämaalla karjalanpiirakoita myydään joka paikassa, ja Ylämaan Martoiltakin kysellään niiden perään. Kai jo se karjalanpiirakoiden nimikin on isolle joukolle kotiuttava. Se kuuluu meidän perinteisiin.

Olisiko täällä niitä Eilan piirakoita?

Karjalanpiirakat ovat kuuluneet miun elämään pienestä lähtien. Meillä valmistettiin perunapiirakoita arkena ja karjalanpiirakoita juhliin. Ja juuri karjalanpiirakoita, koska riisipiirakka-sanaa en tunnista. Perunaa on viljelty Suomessa, riisi on tuontitavaraa, joten ehkä sekin on vaikuttanut siihen, että karjalanpiirakoista on tullut juhlaruokaa.

Muutin 60-luvulla Virolahdelta miniäksi Ylämaalle. Olin vasta 16-vuotias, kun tapasin mieheni Sepon. Muistan sen tunteen, kun painoin pääni Sepon valkoisen puseron nappiin. Se turvallinen tunne ja kipinä on vieläkin täällä rinnassa.

Hoidimme maatilaa, kunnes jäimme eläkkeelle jo 55-vuotiaina sukupolvenvaihdoksen takia. Aloin silloin valmistaa karjalanpiirakoita, perunapiirakoita ja pullia myyntiin Jalokivikylän tuottajatorille, että saisimme lisätienestejä.

Leivon piirakoita, silloin kun joku niitä haluaa. Osa asiakkaista soittaa Lappeenrannasta tai Helsingistä, että ovat tulossa Etelä-Karjalaan mökille ja haluaisivat tilata piirakoita. Kysyvät, onko niitä pakkasessa ja usein onkin.

Kotona mie leivon karjalanpiirakoita kaikkiin juhliin, nimipäivillekin, sillä myö vietetään aina niitäkin. Kuinka lähtisin jotain muita suolaisia juhliin tekemäänkään! Ja kun niitä on siellä pakastimessa usein valmiina.

Martoissa olen valmistanut piirakoita Ylämaan Marttojen pitopalvelulle ja eri tapahtumiin. Nykyään tuottajatori on siirtynyt Jalokivikylästä Marttalan pihalle, ja osa tulee hakemaan sieltä ’Eilan piirakoita’. Kai se on tämä luonne, että aina silti on se tunne, että kuka näitä nyt ostaa. Sitten mie ajattelen, että tilaajan vika, jos ei kelpaa. Parhaani yritän aina tehdä.

Pienit tärkeät konstit

Olen ohjeen orja. Karjanpiirakkani pittää tehdä ihan reseptin mukaisesti ja jauhojenkin olla joka kerta samaa merkkiä. Luotan, että rutiinilla piirakoista tulee samanlaisia joka kerta – vaikka juuri tänään kuoritaikina jäi liian pehmeäksi, kävikö sitten mittavirhe vai oliko stressiä.

Paan puuron keittoon ja tien kuoritaikinan. Kilosta riisiä saa 120 piirakkaa.

Kun taikina on valmis, teen siitä pohjat pastakoneella, eikö me nykyajassa olla?

Ensin ohennan taikinaa anopin vanhalla kaulimella, sitten lasken taikinan kaksi kertaa pastakoneen läpi. Osaisin tehdä pohjat kyllä pulikallakin, mutta pastakoneella se on näppärämpää. Ranteeni ja sormeni ovat niin huonossa kunnossa, ettei pulikka käy miulle.

Katso videolta, miten Eila leipoo.

Kooltaan karjalanpiirakoiden pitää olla sopivia, ei mitään kerran puraistavia herrasväenpiirakoita.

Rypyttäminen on oma juttunsa. Oma tyylini on aloittaa keskeltä. Se ei ole mikkää oikeaoppinen tapa ja joku saattaakin katsoa, ettei se noin mene, mutta miulle se on paras.

Joidenkin mielestä karjalanpiirakoiden tulisi olla veneen muotoisia, mutta miun piirakoihin ei tule sellaisia teräviä kärkiä. Nämä ovat niitä makuasioita.

Piirakat lasken suoraan jauhotetulle pellille, enkä laita paperia väliin. Näin pohjasta tulee tasaisempi ja rapsakampi. Sitten laitan piirakat leivin- tai sähköuuniin. Leivinuunissa karjalanpiirakat paistuvat jotenkin eri tavalla, jotain siinä on, mutta sähköuuni on nopeampi.

Kun karjalanpiirakat ovat valmiit, ne upotetaan vesi-voiseokseen. Voitelu olisi hurja homma, uitto joutuisampaa. Lopuksi peitän piirakat voipaperilla ja pyyheliinalla muhimaan tunniksi tai pariksi. Näin piirakoissa syntyy mehevyys. Karjalanpiirakat kuuluu nauttia tietysti munavoilla, ja koristeeksi voi laittaa vaikka sillisiivut.

Viisi kilometriä itärajalle

Ylämaa oli alkujaan osa Säkkijärveä, mutta erosi itsenäiseksi kunnaksi jo ennen Itä-Karjalan alueluovutuksia. Vuonna 1944 suurin osa Säkkijärvestä jäi Neuvostoliitolle ja loput liitettiin Ylämaahan ja Miehikkälään. Monet kyläläiset menettivät maata.

Säkkijärvi menetettiin, polkka ja kolkka jäi.

Äitini oli evakko. Hää joutui muuttamaan kolmen veljensä, yhden siskonsa ja mammani kanssa Virolahdelle.

Muistan jo ihan pienestä, miltä tunnelma rajalla tuntui. Kun miua talutettiin puomilla ja katsoin maisemaa rajan takana, mietin, että jos juoksisin puomin alta, hyö eivät voisi lähteä miun perään. Sellaisia muistan elävästi, koska siihen liittyi voimakkaita tunteita. Muistan myös, ettei sormella saanut osoitella rajan yli.

Ylämaalaisilla oli pitkään hyvät suhteen Säkkijärven asukkaisiin. Kävimme viemässä sinne vaatteitakin lastenkodin lapsille. Muistan sen rahan puutteen ja yksinkertaisuuden. Se sykähytti. Tuntui pahalta näyttää Suomessa vieraileville, miten hienoa tällä puolen oli. Asumme linnuntietä 5 kilometrin päässä Venäjän rajalta. Nyt kun rajat ovat kiinni, en tiedä säkkijärveläläisten kohtalosta. Vaikea uskoa, että he pitäisivät meitä uhkana, vaikka siellä on opetettu kuulemma nyt suomalaisten vihaamista. Uskon, että osa näkee meidät vain entisinä säkkijärveläisinä.

Hapanlohkoa ja hakkoopiirakkaa

Perinneruoat ovat Ylämaan Martoille tärkeitä, niitä kysellään meiltä paljon. Monet tietävät, että meiltä niitä saa.

Karjalanpiirakoiden lisäksi meiltä kysellään hapanlohkoa ja hakkoopiirakkaa.

Hakkoopiirakkaa tehdään monella viisiin. Täyte valmistetaan perinteisesti porsaasta ja hakkooraudalla hakatuista peruna- ja lanttukuutioista. Toiset laittavat lanttusiivuja. Nykyään valmistaminen on tietysti koneellistunut, hakkoorauta on vaihtunut monitoimikoneeseen.

Hapanlohkoa martat valmistavat paljon. Hapanjuurella seostettu kasviskeitto on hyvää. Lapsena söin samankaltaista hapanvelliä. Siinä on myös herneitä.

Kun järjestimme aikoinaan Virolahden Kotolassa juhlia, joihin kutsuimme vanhoja koulupiiriläisiä, houkuttelimme heidät paikalle hapanvellillä. Ne olivat mukavia tapahtumia, joissa soi haitari ja oli koristeena luonnonkukkia. Niissä puhallettiin yhteen hiileen – kuin marttatapahtumissa. Perinneruoka oli ja on vieläkin se, mikä kokoaa ihmisiä yhteen.”