Rekipeitto vei rauhoittavalle retkelle

Aija Hovi-Kuusisto sai viimeisteltäväkseen suuritöisen käsityön. Aluksi hirvitti: osaanko? Vähitellen tekeminen vei mukanaan. Innostus heräsi, ja samalla lisääntyi kunnioitus menneitä kädentaitajia kohtaan.

”Viime vuoden kesäkuussa anoppini, Aino-mummo, nukkui pois sadan ja puolen vuoden iässä. Kun Ainon kotia tyhjennettiin, löytyi aarteita: itse värjättyjä villalankoja, 131 pitsiliinaa ja paljon kauniita käsitöitä.

Yksi aarteista oli keskeneräiseksi jäänyt rekipeitto.

Rekipeitto oli aloitettu 1990-luvun alussa. Siinä käytetyt langat oli värjätty suuressa rautapadassa kasviväreillä. Värit Aino sai muun muassa verihelttaseitikeistä, lupiineista, sipulin kuorista, kiventierasta (eli kivenjäkälästä), kävyistä, koivulehdistä ja kasvien juurista.

Peitto on 115 cm leveä ja 175 cm pitkä, ja siihen tulee 15 erilaista pistoa. Sen valmiiksi tekeminen vie lukemattomia tunteja.

Suvun jäsenet miettivät, että minä olisin ainoa, joka voisi saada keskeneräisen peiton valmiiksi. Minua hirvitti, osaisinko! Mutta olisihan se sääli, jos peitto jäisi kesken ja tekemättä.

Nopeasti päätin, että totta kai tekisin rekipeiton loppuun. Kunnioitan Aino-mummoa ja hänen tekemäänsä valtavaa työtä niin paljon.

Rekipeitot tulivat minulle tutuksi jo lapsena 1960-luvulla. Asuimme Korkea-ahossa Lappeella maatilalla ja meillä oli rekipeitto, jonka villa oli omista lampaistamme. Muistan aina kesäisin nukkuneeni vällyjen alla aitassa.

Rekipeittomme oli yksinkertainen, siinä ei ollut kuvioita, mutta Aino-mummon aloittama 1800-luvun Satakunnan rekipeitto on niitä täynnä – kai satakuntalaisilla oli tyhjän tilan kammoa. Karjalaiset olivat suurpiirteisempiä peittojensa kanssa; niiden piti lämmittää, koristeellisuudella ei ollut niin väliä.

Rekipeittojen kukoistuskausi koettiin 1800-luvun alkupuolella. Niihin liittyvät perinteet olivat kuolemassa, kunnes ompelija ja taidekäsityöläinen Helvi Taisto teki uraauurtavan työn. Hän sommitteli uudet rekipeitot museokappaleista ja kirjan ohjeistuksineen.

Myös Aino-mummon peitto on Taiston kirjasta. Sain kirjan peiton kanssa ja yritin aluksi kuvia katsomalla selvittää, miten peittoa pitäisi tehdä. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään tajua siitä, miten pistoja tehdään, joten ilmoittauduin saman tien Jokelanseudun kässäkerhoon. Kurssit olivat jo alkaneet, mutta opettaja Eija-Sisko Jokinen otti minut mielellään vastaan. Sain kurssilta arvokkaita neuvoja, joista olen kiitollinen.

Kun opin pistot, innostuin rekipeiton tekemisestä. Siitä tuli rauhoittavaa, meditatiivista. Keskityn työhön niin voimalla, että pääni nollaantuu.

Meillä on ollut raju vuosi. Ensin kuoli Aino-mummo ja sitten minun äitini 93-vuotiaana. Pian sen jälkeen menetimme Ainon tyttären miehen ja Ainon puolison, Erkki-papan. Kaikki puolen vuoden sisällä.

Kun teen rekipeittoa, teen tavallaan myös surutyötä.

Rekipeiton tekeminen on hyvää aivojumppaa. En voi katsella mihinkään muualle, someen tai televisioonkaan. Muuten joudun purkamishommiin.

Paras paikka rekipeiton tekemiseen on keittiön pöytä. Teen työtä luonnonvalossa. Talven pimeydessä rekipeiton tekeminen oli vaikeaa. Kokeilin jossain vaiheessa niskavaloakin, muttei sen valossa tekeminen ole lainkaan sama asia.

Jännittävää on se, etten saa näistä langoista allergisia reaktioita, vaikka minulla on astmaa. Ehkä se johtuu siitä, että rekipeittoon tulevat langat on värjätty luonnonväreillä. Viimeksi, kun tein töitä villakankaan kanssa, keuhkot menivät tukkoon.

Rekipeiton tekemisen kautta minussa on herännyt erilainen kunnioitus Aino-mummoa kohtaan. Miten taitava hän olikaan!

Rekipeiton tekeminen on hyvää aivojumppaa. En voi katsella mihinkään muualle, someen tai televisioonkaan.

Aino halusi aikoinaan lähteä Wetterhoffin käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen opiskelemaan, muttei taloudellisista syistä voinut. Sen sijaan hän päätyi Nokialle valmistamaan kumisaappaita. Aino teki käsitöitä loppuun asti ja usein yhdessä muiden harrastajien kanssa. Käsityöt olivat yksi henkireikä hänelle, ja käsityökerhossa oli samanhenkisiä kavereita, joiden kanssa hän pääsi juttelemaan. Siinä on varmaan yksi syy hänen pitkään elämäänsä – ja hän oli välkky loppuun asti!

Aino ei koskaan nostanut töistään numeroa, vaan teki niitä kaikessa hiljaisuudessa. Se on mielestäni kunnioitettavaa.

Oma kädenjälkeni ei ole yhtä hyvä kuin Ainon, mutta kaiken ei tarvitse ollakaan täydellistä. Tekijän käden jälki saa näkyä. Tätä rekipeittoa katsotaan sitten vähän kauempaa.

Kun työ on valmis, kirjailen siihen perinteiseen tapaan peiton mallin ja valmistumisen vuosiluvun. Niiden viereen tulevat tekijän nimikirjaimet. Koska anoppini oli Aino Kuusisto ja minä olen Aino Hovi-Kuusisto, rekipeittoon tulevat meidän nimikirjaimemme. Aikanaan peitto siirtyy suvussa eteenpäin, se kuuluu rekipeiton kehityskaareen.

Olen iloinen, että tartuin tähän työhön heti. Muuten se olisi voinut jäädä kaappiin lojumaan. On kunnia-asia tehdä Aino-mummon rekipeitto loppuun.”