Martat-lehden historiaa 2/2: Perinteitä ja muutosvoimaa

Marttojen kannattama kotikeskeinen elämäntapa joutui voimakkaasti haastetuksi 1960-luvulta eteenpäin. Tulevina vuosikymmeninä järjestön lehdissä otettiin kantaa naisten työssäkäyntiin, päivähoitoon ja perheen merkitykseen, sanouduttiin irti puoluepolitiikasta ja pohdittiin järjestön identiteettiä. Vähitellen käännettiin katseet kotimaata laajemmalle. Suvaitsevaisuus erilaisia elämäntapoja ja perhemalleja kohtaan sai tilaa samaan tahtiin kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Suomalaisen yhteiskunnan nopea ideologinen murros 1960-luvulla haastoi marttajärjestöt yhdessä muiden perinteisiä arvoja kannattaneiden järjestöjen kanssa, jotka oli perustettu 1800-luvun lopulla. Marttojen lehdissä otettiin 1960-luvun muutoksiin ja ajan myllerryksiin avoimen vastarinnan sijaan ikään kuin etäämpää tarkasteleva ja analysoiva asenne. 

Marttaliiton puheenjohtaja Irja Viding iloitsi vielä vuoden 1963 lopussa isänmaallisuudesta, jota ylioppilaat osoittivat tekemällä itsenäisyyspäivänä kunniakäyntejä sankarihaudoille. Isänmaallisuutta kuitenkin haastettiin nyt monelta suunnalta. Kesäkuussa 1966 Terttu Anttila pohti Emäntälehdessä isänmaan muuttunutta merkitystä. Toiko isänmaa nykysuomalaiselle mieleen sankarihaudat vai epävakaan maailmantilanteen? Viitaten nuorisoradikalismiin Anttila näki, että myrsky oli ikään kuin repinyt irti suomalaisten yhdessä rakentaman muurahaiskeon. Ydinaseiden aikakaudella isänmaan kohtalo ei ollut irrallinen maailmanhistoriallinen tapahtuma, vaan riippuvainen koko maapallon kohtalosta. Kaikki rakentava työ, olipa se sitten äidin tai isän työtä kotona, oli Anttilan mukaan työtä isänmaan hyväksi. 

Martoille 1960-luku oli kahtalainen kokemus. Vuosikymmenen lopulla liittojen jäsenmäärä saavutti kaikkien aikojen ennätyksen: marttoja oli yli 100 000. Toisaalta vuosikymmenen aikana marttojen kannattama kotikeskeinen elämäntapa joutui voimakkaasti haastetuksi. Ideologisessa taistelussa Suomen suunnasta martat asettuivat puolustusasemiin, mutta pyrkivät kuitenkin käymään keskustelua naisen aseman yhteiskunnallisesta muutoksesta. Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 1960 Marthabladetissa, kun lehti kantoi huolta avioerojen lisääntymisestä ja sitä kautta koko avioliittoinstituution tulevaisuudesta. 

Läheiset yhteydet Skandinaviaan

Marthaförbundetilla oli jo 1920-luvulla tiiviit pohjoismaiset yhteydet, ja ne jatkuivat sodan jälkeen. Marthabladet seurasi julkaisemiensa Pohjoismaisten kirjeiden kautta tarkoin yhteiskunnallista muutoskehitystä koko Skandinaviassa. Lukijoille esiteltiin pohjoismaisen yhteistyön merkitystä koko Suomen kannalta. Kesällä 1967 Marthabladet julkaisi artikkelin, jossa kerrottiin, mikä on Euroopan vapaakauppa-alue Efta. 

Skandinaavisesti suuntautuneet ruotsinkieliset martat erottuivat sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomenkielisestä marttatoiminnasta, joka keskittyi kotimaan asioihin. Muutos Marttaliiton toiminnassa tässä suhteessa tapahtui 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun järjestössä virisi mielenkiinto Afrikassa tehtävää kehitysyhteistyötä kohtaan. Kehitysyhteistyö olikin usein aiheena Emäntälehden ja Marthabladetin artikkeleissa. 

Miten käy perhe-elämän?

Marttalehtien asenne naisten työssäkäyntiä kohtaan oli koko 1950-luvun varautunut. Merkkejä asenteiden muuttumisesta oli havaittavissa 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, vaikka jako kodin ulkopuolella työssäkäyvien ja kotona työskentelevien naisten välillä oli yhä melko mustavalkoinen. Emäntälehdessä ilmestyi esimerkiksi artikkeli, jossa annettiin ansioäideille omia ruokaohjeita, kun ajateltiin, että he eivät ehdi tehdä tavallista ruokaa. 

Alkuvuodesta 1960 lappeenrantalainen lääkäri Anna-Kaarina Aalto asettui lehdessä puolustamaan ”ansioäitejä”, joita oli syytetty jopa nuorisorikollisuuden lisääntymisestä. Miehillä oli Aallon mukaan lupa ottaa enemmän vastuuta perheestä eikä jäädä samaan jonoon lasten jatkoksi odottamaan vaimonsa hoivaa. 

Huoli ajanmuutoksen vaikutuksesta perheisiin näkyi Marthabladetin 1960-luvun alun kirjoituksissa. Lehti peräänkuulutti tarvetta erityiselle perhe-elämän renessanssille. Tunnettu lastenlääkäri Ruth Wegelius pohti pääkirjoituksessa keväällä 1964, millainen päivähoito oli lapselle parasta. Oliko se laitosmainen päiväkoti vai perhepäivähoito pienessä ryhmässä? Wegelius päätyi jälkimmäiselle kannalle. Jos äiti kävi töissä, lasta saattoivat hyvin hoitaa tutussa kotiympäristössä myös isovanhemmat. 

Kesällä 1967 ilmestynyt Martabladet muistutti, että arvokasta työtä yhteiskunnan kehityksen eteen ei ollut vain kodin ulkopuolella tehtävä työ, vaan myös kotiäitien työlle tuli antaa se arvo, mikä sille kuului. 

Äitien työssäkäynnin ohella toinen marttoja puhuttanut 1960-luvun ilmiö oli televisioiden yleistyminen ja sen tuoma muutos perheiden ajankäyttöön. Anna Koskiniemi kritisoi marraskuussa 1964 Emäntälehdessä televisioita ja kaupunkimaista elämäntyyliä siitä, ettei perheillä ollut enää aikaa yhdessäololle. 

Vaikka television vaaroista varoiteltiin, Emäntälehden asiamiehille suunnatussa arvonnassa oli kuitenkin jouluna 1964 palkintona tv-vastaanotin. 

Keväällä 1965 Mannerheimin Lastensuojeluliiton televisioasiantuntija Kirsti Rekola uskoi lehdessä, että tv-ohjelmista saattoi myös oppia. Martat olivat kuitenkin edelleen huolissaan paljon väkivaltaa sisältävistä ohjelmista. Keväällä 1967 suomen- ja ruotsinkieliset marttaliitot yhdessä lähettivät Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja Johannes Virolaiselle vetoomuskirjeen, jossa toivottiin, että ohjelmistosta poistettaisiin ”sellaiset esitykset, jotka saattavat osoittautua eräiksi raakuuden ja moraalittomuuden opetusmuodoksi.”

Julkisuuskuvaa pohditaan

Martat korostivat julkisissa kannanotoissaan 1960- ja 1970-luvuilla olevansa puoluepolitiikan ulkopuolella toimiva järjestö. Kevään 1970 eduskuntavaalien lähestyessä sekä Marthabladet että Emäntälehti painottivat kuitenkin äänestämisen tärkeyttä: naisten äänen piti kuulua yhteiskunnassa. Emäntälehden pääkirjoituksessa nähtiin, että perhe haluttiin leimata Suomessa monelta taholta aikansa eläneeksi instituutioksi. Saman väheksynnän kohteeksi joutuivat Marttaliiton kaltaiset perhearvoja kunnioittavat järjestöt. 

Radikalismin pahin puhuri taittui 1970-luvun alussa, ja suomalaisen yhteiskunnan kehitys jatkui rauhallisemmin kierroksin. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa menestyivät puolueet, jotka ajoivat hieman maltillisempaa yhteiskunnallista keskustelua. 

Yhteiskunnan muuttuessa Marttaliitto pohti tarvetta päivittää julkisuuskuvaansa. Emäntälehden lukijoille järjestettiin helmikuussa 1970 kilpailu, jossa haettiin lehdelle uutta nimeä. Ehdotuksia tuli lähes 800. Ne olivat etupäässä naisten nimiä. Ehdotettiin myös nimiä Koti ja Perhe, Nykymartta ja Kotipiiri. Kyselyn voitti nimi Martta ja toiseksi tuli Marttalehti. Vain harvat kannattivat nimen säilyttämistä ennallaan. Marttaliiton tuolloisesta muutosvarovaisuudesta kertoo, että kaikesta huolimatta liiton valtuuskunta päätti joulukuussa 1970 yksimielisesti pitää äänenkannattajan nimen edelleen Emäntälehtenä. Mahdollisesti voimakas ulkoisen muutospaineen tuntu johti siihen, että liiton johdossa koettiin turvallisemmaksi pitää lujasti kiinni perinteistä, vaikka järjestön kentältäkin nousi muutostoiveita. 

Marthabladet puolestaan muistutti vuonna 1970, että edelleen 400 000 suomalaista naista työskenteli kotona perheiden eteen. Myös heille kuului esimerkiksi eläketurva, jonka vaatiminen oli 1960- ja 1970-lukujen taitteessa keskeinen suomen- ja ruotsinkielisten marttajärjestöjen yhdessä ajama yhteiskunnallinen muutostarve. 

Ajatus naisten työssäkäynnistä normalisoitui 1970-luvun alussa, ja martatkin alkoivat varovaisuudestaan huolimatta nähdä sen myönteisemmässä valossa. 

Tervetuloa miehet

Päivähoitolaki astui voimaan huhtikuussa 1973 ja toi kauaskantoisen muutoksen suomalaisten perheiden arkeen. Marttojen julkaisuissa muutosta ei vastustettu, vaan painotettiin päivähoitajien kunnollisen koulutuksen tarvetta. Marttaliitto pyrki kuitenkin edelleen 1970-luvun alussa korostamaan perheenemännän työn ammattiulottuvuutta markkinoimalla Emäntälehteä jäsenistölle perheenemäntien ammattilehtenä. 

Martoissa oli alusta asti ollut jonkin verran miehiä lähinnä yhdistysten kannatusjäseninä. 1970-luvun myötä alettiin korostaa, että he olivat tervetulleita mukaan myös aktiiviseen toimintaan. Emäntälehti halusi lokakuussa 1973 madaltaa vahvoja sukupuolirooleja marttatyön ympäriltä esittelemällä Riihimäen lähellä sijaitsevaa Riutan Marttayhdistystä, jossa oli aktiivisesti mukana myös viisitoista miestä. 

Marttojen yhteiskunnallinen asema puhutti 1970-luvulla myös järjestön ulkopuolella. Poikkeuksellinen episodi nähtiin syksyllä 1975, kun Kotitalous-niminen lehti arvosteli Marttoja yhteiskunnallisen puolen ”tyystin unohtamisesta”. Väite koettiin liitossa vääränä, ja toiminnanjohtaja Annikki Jäntti puolustautui Emäntälehdessä. Jäntin mukaan liiton koulutus- ja neuvontatyö oli monipuolista. Hän ihmetteli, miten sitä taustaa vasten Marttoja saattoi syyttää yhteiskunnallisen aktiivisuuden laiminlyömisestä. Jos Kotitalouden kritiikki liittyi puoluepoliittisen toiminnan unohtamiseen, siihen Martat eivät Jäntin mukaan sääntöjensä rajoissa voineet edes ottaa osaa, koska toiminta oli puoluepoliittisesti sitoutumatonta. 

Identiteettiä etsimässä

1970-luvun lopun Emäntälehdestä ja Marthabladetista ei juuri enää löydy yhteiskunnallista muutosta avoimesti kritisoivia kirjoituksia. Kotimaan ongelmista näkökulma oli vaihtunut kansainvälisemmäksi, ja kehitysyhteistyötä käsitteleviä artikkeleja nähtiin usein molempien lehtien sivuilla. 

Myös hyvinvointivaltion vahvistuminen ja vapaa-ajankäytön tapojen moninaistuminen puhuttivat marttoja. 1980-luvun alussa alettiin keskustella, mitä annettavaa 80-vuotiailla järjestöillä oli nykyihmisille. Pidettiin myönteisenä, että martoilla oli vahvoja perinteitä, mutta myönnettiin, että liika takertuminen niihin saattoi muuttua rasitteeksi. Sekä suomen- että ruotsinkieliset martat alkoivat yhä aktiivisemmin pohtia, miten mukaan saataisiin uusia jäseniä. 

Yhteiskunnan jatkuva muutos ja 1980-luvun lopun taloudellinen nousukausi saivat monet vanhat järjestöt etsimään identiteettiään hyvinvointi-Suomessa. Martat eivät olleet tässä poikkeus. Marttajärjestön 90-vuotisjuhlien yhteydessä Emäntälehdessä painotettiin tarvetta uudistumiselle, vaikka juhlavuonna oli saatu positiivista huomiota. 

Uusia jäseniä piti saada jatkuvasti lisää. Kesällä 1989 Marttaliiton toiminnanjohtaja Maija Riihijärvi-Samuel vetosi Emäntälehdessä marttoihin suuremman avoimuuden puolesta. Kentältä oli kuulunut, että jotkut yhdistykset eivät edes halunneet uusia jäseniä tai niiden sisälle oli muodostunut omia kuppikuntia. Riihijärvi-Samuel muistutti, että Martat oli perustettu kansalaisjärjestöksi, jonka kotitalousneuvonnan sekä koulutus- ja kulttuuritoiminnan tuli olla jokaisen saatavilla. 

Perhekuva muuttuu hitaasti

”Nykypäivän niukat resurssit tulee jakaa mahdollisimman oikeudenmukaisesti”, kirjoitti Marthaförbundetin puheenjohtaja Anna Ehrnrooth Marthabladetin pääkirjoituksessa lamavuoden 1991 lopussa. 1990-luvun alussa marttojen lehdet käsittelivät usein Suomea kohdannutta ennennäkemätöntä talouslamaa ja suurtyöttömyyttä, joka heijastui myös järjestöjen talouteen. 

Keväällä 1999 Marthaförbundet ja Marttaliitto viettivät yhteistä satavuotisjuhlaa. Järjestöjen lehdissä julkaistussa yhteishaastattelussa Marttaliiton puheenjohtaja Tytti Isohookana-Asunmaa ja Marthaförbundetin puheenjohtaja Martina Harms-Aalto korostivat, että koti, perhe ja tavallisen arjen arvossa pitäminen yhdistivät kulttuurieroista huolimatta vahvasti järjestöjä. Marthabladet otti juhlavuotena käyttöön nykyisen nimensä Martha. 

Vuosituhannen alun marttalehdet olivat monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden puolestapuhujia. Sodanjälkeisen ajan kansallishenkiseen ja kansallisromanttiseen tyyliin verrattuna muutos oli merkittävä. Kuitenkin koti ja perhe säilyttivät kirjoituksissa asemansa Marttojen arvomaailman keskiössä. Ydinperhe oli ensisijainen normi, vaikka yhä enemmän annettiin tilaa kiiltokuvamaista perhekuvaa rikkoville ja monipuolistaville kirjoituksille. Esimerkiksi syksyllä 2000 Emäntälehden artikkelissa Perhe on paras ja pahin haastateltiin Keravan nuorisovankilan johtaja Kirsti Niemistä, joka arvioi todellisuutta vääristävien perheihanteiden tunkevan kulutusyhteiskunnan nuorten mieleen joka suunnalta. 

Marttaliitossa toteutettiin Merja Siltasen puheenjohtajakaudella vuonna 2007 iso sääntöuudistus, jonka myötä vastuu jäsenmaksujen keräämisestä siirtyi yhdistyksiltä liitolle. Uudistus oli merkittävä, sillä tätä ennen oli ollut mahdollista, ettei joku yhdistys kerännyt lainkaan jäsenmaksuja ja toisessa se saattoi olla jopa 50 euroa. Samassa yhteydessä Emäntälehdestä tehtiin jäsenmaksuun kuuluva jäsenlehti, joka sai uuden, yhä käytössä olevan, nimen Martat. 

Uskollisena juurilleen

Marttojen ja marttalehtien perhekäsitykset vastaavat nykyisin hyvin pitkälti yhteiskunnan yleisiä, moninaisuudelle tilaa antavia, perhemalleja. Martat-lehdessä pohdittiin esimerkiksi keväällä 2008, miten avioerosta pääsi perheessä eteenpäin, mitä erilaisia tapoja oli eron jälkeen järjestää lasten asuminen ja milloin oli hyvä alkaa etsiä uutta kumppania. 

Marttaliiton toiminnanjohtajaksi alkuvuodesta 2010 valittu Marianne Heikkilä korosti Martat-lehdelle antamassaan tervetuliaishaastattelussa toivovansa, että martoista ”kasvaisi tulevaisuudessa koko perheen järjestö, joka edistää tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja globaalia vastuuta sekä kestävää kehitystä”. 

Kesällä 2013 marttalehdissä nostettiin näyttävästi esille järjestön perustajan Lucina Hagmanin perintö, kun Hagmanin syntymästä tuli kuluneeksi 160 vuotta. Moni asia on noista ajoista ja lehtien perustamisesta muuttunut. Kuitenkin lehtien kirjoituksista voi 2020-luvulla tunnistaa, että kyse on samasta 124 vuoden ikään ehtineestä yhteiskunnallisesta liikkeestä, joka haluaa ennen muuta toimia kotien ja perheiden hyvinvoinnin vahvistajana ja suomalaisten arjen hallinnan tukijana.