Lähiluksusta – Näin sieniparatiisi avautui kaupunkilaiselle

Olen kotoisin maaseudulta, jossa sieniapajat alkavat melkein ulko-ovelta. Sienestäminen Helsingissä tuntui aluksi naurettavalta ajatukselta. Kunnes…

Eräänä oikein hyvänä sienisyksynä järjestin itselleni sienestysloman. Kesälomat oli juuri pidetty ja töissä kaikenlaista hässäkkää, mutta niin vain onnistuin sovittelemaan kalenteriin pitkän viikonlopun lapsuudenmaisemieni sieniapajille ihan yhtäkkiä. Se oli ihanaa.

Olen kotoisin maaseudulta uskomattomasta sieniparatiisista. Apajat alkavat melkein ulko-ovelta, ja metsästä on vaikea palata tyhjin käsin. Kantarelleja on paikoin niin paljon, ettei tiedä mihin astuisi.

Olen kiertänyt lähimetsiä isäni kanssa taaperosta asti ja tiedän parhaimmat paikat neliön tarkkuudella. Tämän puun alla on aina mustatorvisieniä, kun vähän kurkkaa risujen alle. Tähän notkelmaan lähelle rantaa ilmestyvät vaaleat orakkaat. Tuon ison kiven vieressä ovat ne kauneimmat pikkukantarellit, jotka sopivat täydellisesti risottoannosten koristeeksi. Metsätien laita on täynnä rouskuja, joita perheessämme on arvostettu aina.

Sinä vuonna elokuun alku oli ollut erityisen lämmin. Sitten tuli kunnon sade, ja muutaman päivän päästä kuusikko nousi täyteen herkkutatteja. Herkkutatteja silmänkantamattomiin!

Päivät kiersin metsiä ottaen aina uuden suunnan. lllat putsasin ja säilöin. Herkkutatit viipaleiksi ja uuniin kuivumaan. Kantarellit pannulle, kosteus pois ja pakastepusseihin. Rouskut paloiksi, ryöppäys ja suolaliemeen.

Ja joka välissä syötiin sieniherkkuja. Aamupalaksi muhkeita kantarellileipiä, lounaaksi sienikastiketta ja uusia perunoita. Aivan pienimmät ja söpöimmät herkkutatit viipaloin, valutin päälle oliiviöljyä, ripottelin vähän suolaa ja pistelin menemään aivan sellaisenaan. Tein vanhemmilleni pakastimeen muutaman kantarellipiirakan, jotka olisi helppo sulattaa ja lämmittää.

Palasin maanantaina töihin aika väsyneenä mutta erityisen onnellisena. Nyt olisi materiaalia risottoihin, salaatteihin, pastoihin ja tahnoihin kevääseen asti.

Sitten syntyivät lapset, ja sieniretkiä maalle ei enää ollutkaan yhtä helppo järjestää sienien rytmin mukaan. Monena kertaa osuimme paikalle vähän väärään aikaan. Tatteja oli, mutta madot olivat ehtineet ensin. Tai sateet olivat kiertäneet lähimetsät, eikä sinne ollutkaan vielä noussut mitään. Sienionnea piti etsiä lähempää. Se oli autottomalle vähän työlästä.

Kotikaupungissani Helsingissä sienestäminen tuntui naurettavalta ajatukselta, mutta eräänä keväänä menin työväenopiston järjestämälle villiyrttiretkelle. Vetäjän kanssa pyöräilimme kaupunkia ristiin rastiin ja palasimme kotiin mahtavien nyssyköiden kanssa. Syksyllä samoilta paikoilta kannattaisi etsiä sieniä, vetäjä vinkkasi. Niinkö?

Ja niin itselleni aukeni uusi sieniparatiisi, joka on helppo saavuttaa ihan koska tahansa.

Nykyään pyöräilen kotoani sieneen. Minulla on mustatorvisieniapaja, tattirinne ja suppilovahverometsä. Saalista tulee kaikkiaan niin runsaasti, että hankin pari vuotta sitten jopa sienikuivurin pörisemään syksyt keittiön työtasolle.

Ja vaikka saalis olisi oikein huono, yhden risoton saa aina aikaiseksi. Siihen tarvitaan vain litra sieniä, ja sen voi kerätä iltalenkeillä vaikka parina päivänä.

Tämä jos mikä on luksusta.

Kirjoittaja on alkujaan eteläsavolainen mutta sittemmin helsinkiläistynyt ruokatoimittaja ja -kirjailija, jonka kaapeista löytyy aina ainekset mustatorvisienirisottoon tai -ohrattoon.