Korjaamisen ihme: kuinka käyttökelvoton muuttuu toimivaksi

Ekologisin ja vastuullisin vaate löytyy omasta vaatekaapista. Mutta entäpä kun siihen tulee reikä? Lainasin ompelukoneen kirjastosta ja ryhdyin opettelemaan korjaamista.

Leikkaan turkoosia kangasta kieli keskellä suuta. Aion muuttaa sen kolmeksi pieneksi tyynynpäälliseksi. Edellisestä ompelukerrasta on yli kolmekymmentä vuotta, ja silloin apunani oli yläasteen käsityönopettaja. Nyt minua neuvoo internetistä löytynyt ohje, joka lupaa, että kaksi suoraa ommelta riittää.

Päämääräni on oppia käyttämään ompelukonetta, korjaamaan vaatteita ja kenties jonain päivänä ompelemaan niitä itse. Tuntuu, kuin olisin raottamassa ovea, jonka takana melkein mikä tahansa on mahdollista.

Oppimishaluuni on moniakin syitä. Esimerkiksi se, että jos vaatteita käytettäisiin kaksi kertaa pidempään kuin nykyisin, tekstiiliteollisuuden kasvihuonekaasupäästöt pienenisivät jopa yli neljäkymmentä prosenttia. Tai se, että en jäisi kädettömäksi, kun joulumekon helma repeytyy. Säästyneet eurotkaan eivät olisi yhtään hullumpi juttu.

Yhden martan paikattu paita ei tilastoissa tunnu, mutta se voi osaltaan olla luomassa kulttuuria, jossa pidennetään vaatteiden käyttöikää ja ostetaan vähemmän uutta.

Kangas lipsuu käsissä, kun kiinnitän nuppineuloja. Löysin kaistaleen vuosi takaperin Nextiilistä, tamperelaisesta kierrätystekstiilien, -lankojen ja -ompelutarvikkeiden aarreaitasta. Tutkiessani sitä ajattelin heti varastohuoneessamme lojuvia pieniä koristetyynyjä. Maksoin ostoksesta pari euroa.

Ompelukonetta minulla ei ole, mutta kiitos suomalaisen kirjastolaitoksen, kotikaupungissani sekä ompelukonetta että saumuria pääsee käyttämään kirjastokortilla. Saumurilla ompelusta en tosin uskalla vielä edes haaveilla.

Paininjalka alas ja kaasua

Oikealta alas, vasemmalta ylös ja viimeiseksi neulan silmään. Tuijotan vuoroin opasvihkosta, vuoroin langannostimia, ja saan kuin saankin kierrätettynä hankkimani turkoosin langan pujoteltua paikoilleen. Myös puolaaminen onnistuu vihkosta löytyvillä ohjeilla.

Asettelen kankaan neulan alle, lasken paininjalan alas ja painan kaasua epävarmasti kuin autokoululainen ensimmäisellä ajotunnilla. Ohut materiaali meinaa syrttääntyä päärmeiden alussa, mutta vähitellen saan tikin juoksemaan. Uppoudun ompeluun niin, että unohdan ulkona odottavan heinäkuisen päivän.

Totta se on: kahdella ompeleella kankaat muotoutuvat tyynynpäällisiksi. Kun pujotan tyynyt niiden sisään, tapahtuu pieni ihme. Yhtäkkiä nuo aiemmin aina väärän väriset nöttöset istuvat kotiin kauniisti.

Mallailen tyynyjä olohuoneeseen ja takapihan rottinkisohvalle. Otan valokuvia. Palaan kerta toisensa jälkeen ihastelemaan aikaansaannostani. Hauskinta on se, että ylimääräisiltä ja turhilta tuntuneet tyynyt ovat muuttuneet pienellä uudistuksella arvokkaiksi ja mieluisiksi – ja että pystyin tekemään sen itse.

Komea farkuntakamus

Seuraavaksi tartun puolison reikäisiin ruutupaitoihin ja omiin lempifarkkuihini, jotka ovat ratkenneet haaroista. Paitoihin leikkaan paikkoja rispaantuneista lakanoista ja tyynyliinoista.

Samalla päätän toteuttaa pitkään muhineen haaveen arkisista kangasservieteistä. Vanhat lakanat kelpaavat hyvin myös siihen. Suomalaiset käyttävät pehmopapereita keskimäärin 17,3 kiloa vuodessa henkeä kohti, ja vaikka iso osa luvusta on vessapaperia, haluan kantaa pienen korteni puunsäästökekoon. Keventäähän jokainen säästynyt rulla kauppalaskuakin.

Kirjaston ompelukoneen ääressä hoksaan, että kun paikan kiinnittää ensin paidan nurjalle puolelle ja ompelee sitten ees taas paikan päältä, syntyy hauskannäköistä jälkeä. Tekniikka tulee mieleen perhosen siivistä ja ihmiskasvoista, joita kuvataiteilija Ulla Pohjola kirjailee ompelukoneellaan töihinsä.

Puolison ruutupaitoihin ei perhosia synny, mutta käyttökelpoisia paidoista tulee! Samoin farkuistani, joihin keksin ommella paikat näkyvästi turkoosilla langalla ja koristeompeleilla. Olen keksinnöstäni niin ylpeä, että melkein esittelen takaliston naapurilleni, kun vaihdamme puutarhakuulumisia.

Myöhemmin farkkujen kangas risahtaa vuorotellen kummastakin polvesta. Teen korjaukset samalla tekniikalla, ja paikka paikalta pidän housuistani yhä enemmän.

Jokaisen vaatekappaleen kanssa tulee myös hetki, jolloin tajuan ommelleeni hihan mutkalle tai lahkeen umpeen. Onneksi olen jo hyvissä ajoin hankkinut työkalupakkiini ratkojan, tuon korjausompelijan parhaan ystävän.

Kangasserviettien kanssa testailen erilaisia tapoja ommella reunat. Etsin keinoa, jolla saisin pienten kangaslappujen kulmat siisteiksi. Servieteistä tulee monenkirjavia, mutta niillä saa mainiosti pyyhkäistyä puuron suupielestä tai kahvipisaran pöydältä. Puolisoni ihastelee radikaalisti vähentynyttä talouspaperin käyttöämme. Minä nautin myös siitä, kuinka jokainen ompelutöiden äärellä kohtaamani pulma vahvistaa tunnetta, että pystyn ratkaisemaan erilaisia elämässä vastaan tulevia kysymyksiä.

Kun ompelukone ei riitä

Syksyisenä iltapäivänä vastaani tulee repeämä, jota ei ratkota kirjaston ompelukoneella. Olemme lähdössä Ouluun, hyytävän merituulen kaupunkiin. Puoliso on sovittamassa kevyttoppatakkiaan, kun takin rintamuksesta pölähtää esiin untuvaa. Olen pakannut vaaterekin turhan ahtaaksi, ja housuhenkari on repäissyt takkiin reiän. Meitä ei juuri naurata.

Nopea googlaus kertoo, että uusi takki tekisi aimo loven pankkitiliini, eikä vastaavaa mallia enää edes myydä. Mies ei halua kuullakaan uuden hankkimisesta, vaan sanoo, että kursit nyt vain sen reiän kiinni. Kangas on kuitenkin ohutta, ja tiedän kokeilemattakin, että paikkausneulani repii takkiin vain entistä surkeammat jäljet.

Apu löytyy vaatelaastareista. Soittelen läpi pari putiikkia, päädyn untuvatakeille tarkoitettuun tuotteeseen ja toivon parasta. Kun taiteilen sähäkkäliimaista paikkaa liukkaaseen kankaaseen, kadun, että ryhdyin kiinnityspuuhaan yksin. Mies on kuitenkin erinomaisen tyytyväinen lopputulokseen, ja jään jälleen kerran ihailemaan sitä, miten jokin, mikä oli äsken käyttökelvotonta, muuttuu yhtäkkiä toimivaksi.

Konkarikorjaajan opissa

Seuraavaksi pakkaan kassiin ompelutarvikkeet, miehen pellavaiset kotihousut ja unityynyn, jonka päällinen repesi edellisessä pesussa riekaleiksi. Linnea Breiling omasta marttaporukastani, tamperelaisesta Vauhtimartoista, on lupautunut antamaan vinkkejä korjausompeluun.

Tapasin Linnean ensimmäisen kerran Vauhtimarttojen vaatteidenkorjausillassa. Silloin hän istutti minut suoraan saumurin ääreen. Tänään aloitan kiinnittämällä housujen rispaantuneen sivusauman nuppineuloilla.

Linnea ohjeistaa kääntämään neulat ompeleen suuntaisesti. Silloin niistä muodostuu linja, jota pitkin on helppo ommella. Samalla sauman muotoa voi kurkistaa housujen oikealta puolelta. Opin myös, että kun joustamattomaan kankaaseen tekee suoran ompeleen ennen saumuria, ompeleet kestävät paremmin.

– Ja hei, tästä kohtaa kangas on jo vähän kulunut. Jos siirrät saumaa vielä hiukan, säästät yhden korjauskerran, Linnea näyttää, ja ohjaa aloittamaan ompelun alkuperäisen tikin päältä.

Linnean nelihenkisessä perheessä vaatteisiin ei kulu juuri lainkaan rahaa. Niitä hankitaan kierrätettynä ja korjataan.

Omiin vaatteisiinsa Linnea tekee paikkaukset mahdollisimman huomaamattomasti, mutta lasten vaatteissa korjaukset saavat näkyä. Reiän päälle voi kirjoa kukan tai leikata paikan vanhasta oravapaidasta. Puhki kuluneet housunpolvet Linnea saksii kokonaan pois ja ompelee tilalle pidemmän pätkän uudesta kankaasta. Housut venyvät pituutta yhtä matkaa lasten kanssa.

Riekaleisen tyynynpäällisen äärellä päädymme keskustelemaan, kannattaako kuohkeutensa kadottaneet vanut käyttää uudeksi tyynyksi vai keppihevosen täytteeksi. Linnea pitää muhkeista päänalusista, mutta itse pystyn nukkumaan vain, jos pää on lähellä patjaa. Siispä leikkaamaan päällistä vanhasta lakanasta. Linnea vinkkaa käyttämään reunaosaa. Siinä on jäljellä enemmän kuituja.

Seuraavaksi korjauskonkari kaivaa esiin klipsit, joilla ohuen kankaan saa kiinnitettyä muotoon helpommin kuin nuppineuloilla. Kelpo työkalu silloin, kun sauman kanssa ei ole niin nöpönuukaa. Kiinnitän huomiota myös Linnean pieniin saksiin. Ommellessa ne saa näppärästi esiin, toisin kuin isot kangassakset. Hankintalistalle molemmat.

Voisiko sen tehdä itse?

Linnea Breilingin ompelutaidot ja rohkeus kokeilla ovat perua lapsuudenkodista, jossa tavaroita arvostettiin. Kun jotain tarvittiin, perhe mietti, voisiko sen tehdä itse. Syntymäpäivälahjaksi Linnea saattoi saada kaavalehden ja palan kangasta.

Ekologisuuden ja säästäväisyyden rinnalla hänelle on tärkeää käsitöiden tuottama mielihyvä. Perhe-elämä 3- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa on sosiaalista, samoin työ erityisopettajana. Käsitöihin saa purkaa luovuutta ja työn tuloksen näkee heti. Siinä, missä joku toinen ehkä lähtisi moottorikelkkailemaan, Linnea surauttelee vauhdikkaasti saumurilla.

– Minulla on vahva tarve maadoittua käsillä tekemisen kautta. On ihanaa tehdä jotain konkreettista. Kun esikoinen oli vauva, ompelin ihan joka päivä. Se oli lepoa päälle, Linnea kertoo.

Kun olemme saaneet vanut päällisen sisään ja viimeisenkin sauman ommeltua, tyyny on kuin uusi. Sisälläni kehrää syvä tyytyväisyys ja onni. Äsken tyyny oli risa ja riekaleina. Nyt se on siisti ja täysin käyttökelpoinen. Asioiden ostaminen tuntuu tältä yleensä vain silloin, kun hankkii jotain, mitä on odottanut pitkään ja hartaasti. Itse tekemisen ihme.

– Eikä haittaa, vaikkei kaikki mene niin priimasti. Tärkeintä on se, että tekee! Linnea painottaa.

Hyvinvointia aivoille

Korjaustaitoja opetellessani huomaan, että käsitöiden tekeminen rauhoittaa tehokkaasti sinne tänne laukkaavia ajatuksia. Toisaalta se myös avaa ajatusjumeja, jos on hankalaa esimerkiksi päästä kirjoittamisen alkuun. Siinä sivussa puoliso saa reikiintyneet paitansa takaisin käyttöön.

Käsityötieteen emeritaprofessori Sinikka Pöllänen on kirjoittanut, että käsitöiden avulla ihminen voi toisaalta saada etäisyyttä kuormittaviin asioihin, toisaalta käsityöt auttavat käsittelemään vaikeita kokemuksia ja rakentamaan minäkuvaa uudelleen.

Aivotutkimuksesta tiedetään, että käsillä tekeminen aktivoi aivokuorta laajasti. Molempien käsien käyttäminen parantaa aivopuoliskojen välistä yhteistyötä. Ei siis ihme, jos vaatteita korjatessa tuntuu, että ongelmanratkaisutaidot kehittyvät.

Aivotutkija, kasvatustieteen professori Minna Huotilainen sanoo, että käsityöt ovat konkreettista tekemistä, jossa näemme työmme tuloksen. Se antaa meille uskoa ja iloa siitä, että pystymme vaikuttamaan maailmaan ja muokkaamaan ympäristöämme.

Toisteinen liike auttaa tasaamaan vireystilaa, tarvitsipa sitten rauhoittumista tai aktivointia, ja käsillä tekeminen voi edistää myös keskittymistä.

– Kun keskittyminen onnistuu kerran, sen onnistuminen tulevaisuudessa on aina todennäköisempää, sillä aivomme oppivat näistä myönteisistä tapahtumista, Huotilainen sanoo.

Itse olen kokenut suurimman osan elämääni, että minulla on peukalo keskellä tekstiilikäsitöiden tekemiseen tarkoitettua kämmentä. Turkoosit tyynyt kertovat toista tarinaa. Ne kertovat oppimisesta.

Mitä enemmän opin, sitä harvemmin tekstiilit päätyvät luutuiksi reikiinnyttyään. Nykyisin korjauspinossa odottaa paitojen lisäksi kasseja, lakanoita ja talvitakin vetoketju. Lempifarkuissanikin on uusi reikä.

Kirjaston ompelukone on ollut valtava apu homman aloittamisessa. Sen kanssa korjaamisesta on tullut niin keskeinen osa arkeani, että avasin pankkiini säästötilin pitkäikäistä ompelukonetta varten.

Korjaamiani asioita kohtaan tunnen hellyyttä ja arvostusta. On hyvä pukeutua housuihin, joihin ommellut paikat muistuttavat, että sinä pystyt.

Jutussa on käytetty lähteenä Sinikka Pölläsen artikkelia Käsin tehtyä hyvinvointia: Käsityö psyykkisen hyvinvoinnin tuottajana. Teoksessa A. Kivilaakso, M. Luutonen & L. Marsio (toim.) Itse tekemisen perinne. Käsityöt aineettomana kulttuuriperintönä.