Keräily on ikiaikainen elinkeino – Mennyt kuuluu kielessämme

Kasviravinnon osuus on todennäköisesti ollut oletettua merkittävämpi ihmiskunnan varhaisissa vaiheissa. 

Uudet tutkimukset kivikautisesta ruokavaliosta ympäri maailman osoittavat, että kuva ravinnon koostumuksesta on ollut osittain vääristynyt, koska metsästyksen merkitys on ylikorostunut kirjallisuudessa. Nykyisiä alkuperäiskansoja tutkittaessa on huomattu, että ruokatarpeiden suurin massa tulee keräilystä, jopa ilmastollisesti epäsuotuisammilla alueilla. 

Keräilytuotteista on jäänyt vain vähän arkeologista aineistoa, koska keräilyyn ei ole juuri tarvittu erityistä välineistöä. Silti Suomenkin kohdalla olisi oikein puhua kalastaja-keräilijöistä. Uusin tutkimustieto kertoo, että kivikautinen väestö sai valkuaisaineensa suurelta osin kalaravinnosta Suomen alueella. Kasviravinnon osuus on suurella todennäköisyydellä ollut paljon oletettua merkittävämpi myös pohjoisessa. Kalastuskin voi olla joskus keräilyn kaltaista, esimerkiksi kun on paljain käsin ”käsitetty” kutuhaukia puroista. 

Tärkeä suolaheinä

Keripukin välttämiseksi kasviperäistä ravintoa on pitänyt olla käytössä jatkuvasti jo kivikautena pohjoista myöten. Kansantieteilijä, Lapin tutkija T.I. Itkonen kertoo Lappi-tutkimuksissaan, että yksi syy Enontekiön saamelaisten kesämuuttoon oli meren läheisyydessä runsaana kasvava juomu eli suolaheinä, saamelaisten ehkä tärkein vihannes. Sitä kerättiin ja säilöttiin hapattamalla talven varalle. Toinen tärkeä kasvi napapiirin pohjoispuolella on ollut väinönputki, jota on käytetty sekä lääkkeenä että ravintona. 

Kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju puolestaan kertoo Kainuusta, että ”suolaheiniä kanniskeli vähävarainen kansa takoittain ahoilta”. (Takka = kantamus). 

Pihlaja, puolukka ja muut marjat

Mitä muinais- ja kansanrunomme sitten sanovat keräilystä? 

Ensimmäisenä mieleen tulee pihlaja: ”Pyhät pihlajat pihalla, pyhät marjat pihlajissa”. Pihlajan ylistys viittaa puun merkitykseen sakraalipuuna. Kasvoihan se usein kuppikiven, uhrikiven, vierellä. Pihlajanmarjat ovat maistuneet sekä linnuille että ihmisille. Kukkivista puista myös metsäomenapuu ja tuomi mainitaan usein kansanperinteessä, molempien satoa on käytetty ravintona. 

Pihlaja viittasi uuden uskonnon näkökulmasta ”pakanuuteen”, ja sitä ryhdyttiinkin myöhemmin nimittämään pirun tekemäksi. Puolukkaan, ammoisista ajoista tärkeimpään luonnonmarjaamme, liittyvät kansanrunot puolestaan tuovat hauskasti esille synteesin kansankristillisyyden ja vanhan mytologian välillä. Marjatta tulee raskaaksi puolukasta – tämä hyvin säilyvä marja vertautuu uuden elämän luojana pyhään henkeen. 

Kansanrunoissa on mainittu mustikat, mansikat, puolukat, lillukat, muuraimet ja vadelmat, kaikki myönteisessä merkityksessä herkkuina ja syömämarjoina, esimerkiksi paimenten kehuessa omia laidunmetsiään. 

Mennyt elää sanonnoissa

Suomen kieli itsessään kertoo metsästä keräilytuotteiden kotina. Marjastuksesta puhuttaessa sanomme olevamme marjametsässä tai pelkästään mustikassa, puolukassa, vadelmassakin – mutta emme puhu näin puutarhamarjoista. Viimeksi mainittuja vain noukimme tai poimimme, emme sano olevamme viinimarjassa. Inessiivisijan käyttö kertoo suhteestamme metsään: marjametsässä kertoo paitsi keräilyn ympäristöstä myös siitä, mitä siellä tehdään. Nimenomaan keräilyyn liittyviä toimia on vanhakantaisesti voitu ilmaista suomen sijamuodolla, ei verbillä, kuten indoeurooppalaisissa kielissä (vrt. Olin marjassa – jag plockade bär – I was picking berries.) 

Monilla yhä voimissaan olevilla sanonnoilla on juurensa keräilykaudessa. Esimerkiksi leipäpuu viittaa petun kuorimiseen puista – pettua oli käytössä jauhojen osana myös hyvinä viljavuosina monin paikoin Suomessa. Jos jouduttiin turvautumaan pelkkään pettuun, asiat olivat kylläkin jo päin mäntyä. Puilla paljailla -ilmaisu kertoo kuorituista puista, kuten niinipuista eli lehmuksista, joista oli kiskottu niintä köysien, korien, verkkojen ym. valmistukseen siinä määrin, että metsälehmus kävi maassamme harvinaiseksi. Lehmukset seisoivat lopulta paljaina, kuorettomina.

Mäihä (myös nimellä jälsi) on tarkoittanut koivusta (myös keväisestä männystä) saatavaa kuorenalaista, puutumatonta solukkoa, hyvänmakuista pureskeltavaa massaa – ja myöhemmin hyvää onnea. 

Paikannimissäkin viitteitä keräilystä

Ravinnon koostumus on vaihdellut vahvasti vuodenkierron mukaan. Keväisin on juoksutettu mahlaa ja kerätty monien kasvien nuoria, meheviä versoja syötäväksi. Metsä, niityt ja suot ovat tarjonneet myös aineksia vaatteisiin – ensimmäisiä vaatekuituja on saatu nokkosesta ja suovillasta. Taulakäävän avulla on tehty tulta, ja kasvien aivan erityisen huomattava käyttöalue on ollut kansanlääkinnässä. 

Paikannimissä on säilynyt paljon viitteitä keräilykulttuuriin ja erilaisiin kasvupaikkoihin. Esimerkiksi Vehka-/Vehko-alkuiset nimet kertovat suovehkasta, josta saatiin jauhoja. Kortteet eli karvajalat, joiden nimenä on ollut paikallismurteella myös hosia, tarjosivat nuorina versoina oivallista kevätruokaa. Niistä viitteenä ovat monet paikannimet kuten Karvasensuo ja Hosioisnummi. Tupakorpi- ja Tupastenkorpi -nimet ovat voineet viitata paitsi erämajaan myös tupasvillaan, kansan suussa niittyvillaan. Luutasuolta kerättiin aineksia siivousvälineisiin. 

Monia paikannimiä on nykykielen kautta vaikea jäljittää, ja olisikin kiinnostavaa saada tästä katoavasta aarreaitasta systemaattista tietoa keräilyn näkökulmasta. 

Vastuullisesti esivanhempien jäljillä

Jokaisenoikeuksien puitteissa voimme edelleen vapaasti kerätä marjoja ja sieniä, kuten esivanhempamme ovat tehneet tuhansia vuosia. Tämä oikeus koskee myös suojelualueita, missä kuitenkin varsinaisten kasvinosien ottaminen on kielletty. Mahlanvalutukseen ja pakurikäävän keräämiseen tarvitaan kaikkialla maanomistajan lupa. 

Jatkamalla luonnontuotteiden keräilyä ylläpidämme ikiaikaista elinkeinoa, joka on vastuullisesti toteutettuna myös ekologisesti kestävää. 

Lisätietoa: 

• Maija Länsimäki (toim.): Sanalla sanoen, pakinoita suomen kielestä 
• Samuli Paulaharju: Kainuun mailta, kansantietoutta Kajaanin kulmilta 
• Hendrik Relve: Puiden juurille 
• Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri 

Artikkelin kirjoittaja Anneli Jussila on Luonnonperintösäätiön kampanja- ja suojelujohtaja sekä tietokirjailija.