Anni Kytömäki: ”Ympäristöahdistuksen rinnalle kasvoi toiminnan ilo”

Isovanhempani eivät omistaneet maata, mutta metsät olivat heille tärkeitä. Niissä marjastettiin ja sienestettiin, istuttiin kallioilla ja lammenrannoilla, kuunneltiin tuulta ja elämää.

Maata en edeltäviltä sukupolvilta perinyt, mutta opin menemään metsään. Nelivuotiaasta asti olen lähtenyt yksin metsään aina kun on tuntunut siltä, että haluan olla poissa näkösältä, katsella jotain muuta kuin ihmisiä, olla myönteisellä tavalla mitätön – pieni olento elämän verkostossa.

Vasta noin 15-vuotiaana tajusin, että ihmisten maailmassa on tapana ajatella metsien kuuluvan jollekin muulle kuin eliöilleen ja maaperälleen: jollekin ihmiselle. Opin tämän, kun metsiä alettiin kaataa kotini lähistöltä.

Ympäristöahdistuksesta ei nuoruudessani vielä puhuttu, mutta jälkeenpäin olen diagnosoinut sen itseltäni. Koin surua ja toivottomuutta, kun sammalten ikiaikaiset valtakunnat muuttuivat paahteisiksi aukioiksi.

Ryhdyin etsimään kauempaa korvikkeita, metsiä, joihin vielä pystyisin katoamaan. Valitsin retkikohteet usein karttanimien perusteella. Minua kiehtoivat etenkin nimet, jotka päättyivät sanaan ”korpi”.

Siksi tulin kulkeneeksi myös Mikkolankorpeen, metsään, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä kotoani. Löysin kaistaleen salomaata: suuria kuusia, sammaleisia kiviä, pulppuavan puron, saniaisviidakoita.

Maata en edeltäviltä sukupolvilta perinyt, mutta opin menemään metsään.

Kävi ilmi, että metsän omisti Ylöjärven kaupunki. Minä ja lähipiirini koetimme edistää Mikkolankorven suojelua, mutta kaupunki teki alueella avohakkuita parikin kertaa. Luonto- ja virkistysarvot eivät 2000-luvun taitteessa juuri painaneet päätöksissä.

Samoihin aikoihin tutustuin kalastaja Pentti Linkolaan. Hän oli hiljattain perustanut Luonnonperintösäätiön, joka keräsi lahjoitusvaroja ja osti metsiä suojeltavaksi. Pentti pyysi minut mukaan säätiön hallitukseen. Säätiöllä oli vasta puolenkymmentä suojelualuetta, mutta lisää löytyi nopeasti. Ympäristöahdistukseni rinnalle kasvoi toiminnan ilo.

Työ jatkuu edelleen. Luonnonperintösäätiöllä on nyt yli 200 suojelualuetta, ja niiden yhteispinta-ala on ylittänyt 5 000 hehtaaria. Metsät saavat elää omaa villiä elämäänsä hamaan ikuisuuteen.

Pasifistina minua on Luonnonperintösäätiön työssä alusta asti miellyttänyt myös se, että vastakkainasettelua ”luonnonsuojelu ja metsätalous” ei ole. Säätiö ostaa metsät erikseen sovittavaan hintaan, ja monet maanomistajat ovat onnellisia voidessaan myydä tilansa juuri suojelutarkoitukseen. Nuoruuteni salomaan rippeet, Mikkolankorven, Luonnonperintösäätiö osti Ylöjärven kaupungilta vuonna 2020. Seuraavina vuosisatoina hakkuuaukiot kutoutuvat jälleen metsän peittoon.

Paraikaa Luonnonperintösäätiöllä ja Marttaliitolla on käynnissä yhteinen keräys. Tavoitteena on vuoden 2024 aikana löytää metsäalue, joka suojellaan Marttametsäksi (luonnonperintosaatio.fi/kampanjat/marttametsa). Metsän suojeleminen punoutuu hienosti Marttojen 125 vuotta jatkuneeseen työhön ekologisten arvojen eteen. Näen Marttametsän myös käsityönä, yhteisenä kudelmana: elämän verkostona, jonka turvaamiseen jokainen voi osallistua.

Kirjoittaja on hämeenkyröläinen kirjailija ja Luonnonperintösäätiön varapuheenjohtaja.