Anni Kytömäki: ”Sammalmättäiden lomassa aloin ymmärtää, että ihminen ei ole kaiken mitta”

Kun ajattelen kevättalvea, näen tutun kalliometsän: ikimännyt, joiden koukeroiset oksat kannattelevat lunta ja auringonvaloa. Samanlaisia näkymiä maalasivat retkillään taiteilijat Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela. Minulla on heihin verrattuna helppoa, sillä en ikuista puita kankaalle sormet kohmeessa. Kirjailija taltioi muistikuvia ja muuttaa ne myöhemmin sanoiksi.

Yli 100 vuotta sitten Halonen, Gallen-Kallela ja useat muut taiteilijat ja tieteentekijät havahtuivat luonnon hyötykäytön haittoihin. Heitä huolestuttivat etenkin voimaperäiset metsänhakkuut. Vuonna 1880 tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöld ehdotti kansallispuiston perustamista Suomeen. Hän totesi, että vanhoista maalauksista maksetaan miljoonia, mutta ”mitä ollaankaan vuosisadan perästä halukkaat maksamaan isänmaan todellisesta kuvasta. — Tämmöisiä tauluja on vielä useimmissa osissa maata, mutta on ilmeistä, että ne päivä päivältä häviävät”.

”Taulu” on hieman pysähtynyt käsite, jos halutaan kuvailla metsää. Suomen metsissä asuu yli 20 000 eri eliölajia, ja niiden edustajat vilistävät, möllöttävät, kyyhöttävät, lentävät, ryömivät, kiipeävät, kasvavat, hajoavat ja kuhisevat metsässä vuorokauden ympäri, maaperästä latvuksiin. Nordenskiöldin sanavalinta havainnollistaa kuitenkin hyvin sitä, että saamme metsistä esteettisiä elämyksiä, ”tauluja” sisimpäämme.

Metsien hyödyntämisellä viitataan yleensä puiden hyödyntämiseen: selluun ja sahatavaraan. Parhaimmillaan silti käytämme metsiä puihin kajoamatta. Kun marjastamme, sienestämme ja virkistäydymme, maastoon ei jää parantumattomia jälkiä.

Halosen ja Gallen-Kallelan tapaan metsistä kantavat huolta useat nykypäivän taiteilijat. Joulukuussa olin mukana viemässä maa- ja metsätalousministeri Sari Essayahille metsävetoomusta, jonka oli allekirjoittanut yli 1600 taiteilijaa. Pyysimme, että talouden ohella turvattaisiin metsien kyky ylläpitää monimuotoisuutta, hiilivarastoa, kulttuuriarvoja ja luontosuhdetta.

Taiteilijat ja monet muutkin hakevat metsistä luonnollisesti myös henkilökohtaista hyvää, eli mielenrauhaa, voimia ja uusia ajatuksia. Metsässä surraan ja iloitaan, tarkastellaan omaa elämää luonnon peilistä. Huikeasti metsän merkityksen on kiteyttänyt runoilija Kirsi Kunnas: ”Satu on kuin metsä: kuka sinne menee ja sen poluilla vaeltaa, tulee itseään vastaan eikä palaa samana takaisin.”

Minusta ei olisi tullut kirjailijaa ilman lapsuudenkotini viereistä ikimetsää. Sammalmättäiden lomassa aloin ymmärtää, että ihminen ei ole kaiken mitta. Metsän kasveilla, sienillä ja eläimillä on omat tarpeensa ja tavoitteensa. Ikimetsä on ollut suuri kirjoittajakouluni, jossa opin kirjailijan tärkeimmän taidon – eläytymisen siihen, millaista olisi olla joku toinen.

Metsät tarjoavat ihmeellistä satoa: mustikoita ja maalausaiheita, rouskuja ja romaanien teemoja, tatteja ja toiveikkuutta. Paljon on vielä tutkimatontakin. Ties millaisia lääkeaineita vaikkapa sienirihmastoista olisi löydettävissä.

Arvokkainta metsissä ei ole puuaines vaan se, mitä puut suojaavat.

Kirjoittaja on hämeenkyröläinen kirjailija, joka pyrkii katsomaan maailmaa aina myös sammalperspektiivistä.