Vammaisuus on osa identiteettiäni – Addisalam Kenenisan matka ulkopuolisuudesta rohkeuteen

Addisalam Kenenisa, 34, on liikuntavammainen sosiaalityöntekijä, joka on osallistunut Marttojen tukeman Etiopian vammaisten naisten järjestön EWDNA:n toimintaan noin kymmenen vuoden ajan. Ystävät ja asioiden jakaminen yhdessä ovat tuoneet suuria muutoksia hänen elämäänsä. Nyt hän kertoo meille tarinansa.

Synnyin ja kasvoin Etiopian pääkaupungissa, miljoonakaupunki Addis Abebassa. Asuin isoäitini ja äitini kanssa, enkä ole koskaan tuntenut isääni. Äitini tuli raskaaksi vahingossa, enkä ollut toivottu lapsi. Isoäiti piti parempana uskotella, että hän itse oli äitini, ja niin minulle myös kerrottiin. Lopullisen totuuden kuulin vasta neljä vuotta sitten, isoäitini kuoltua, vaikka huhuja olin kuullut jo aiemmin.

Tällä kaikella on ollut suuri vaikutus elämääni. Synnyin liikuntavammaisena: kumpikaan jalkani eikä toinen käteni toimi normaalisti. Perheessäni ajateltiin, että vammaisuuteni oli rangaistus epätoivotusta raskaudesta.

Isoäiti teki töitä kotiapulaisena eri puolilla kaupunkia elättääkseen minua ja äitiäni. Hänen työpaikkansa ja tehtävänsä vaihtelivat paljon päivästä toiseen. Myöhemmin äitini meni naimisiin ja sai kaksi poikaa, jotka ovat velipuoliani.

Lapsena minulle sanottiin vain, että olen sairas ja että jokin ruumiinosistani saattaisi jonain päivänä pudota pois. Pelkäsin sitä todella paljon, ja se jätti minuun syvän trauman. Vasta myöhemmin aikuisena ymmärsin, ettei asia ollut lainkaan niin. Perheeni nimitteli minua myös rumilla, vammaisuutta kuvailevilla sanoilla. Nimittely alkoi kotoa, omasta perheestäni ja laajeni vähitellen myös muihin ihmisiin.

Koulu alkaa

Lapsena pidin koulunkäynnistä. Kävin samaa koulua kuin nuoremmat veljeni, joita vielä tuolloin luulin sisareni pojiksi. Koulu oli tavallinen, ja pienenä en juuri pohtinut asemaani vammaisena lapsena. Minut otettiin mukaan leikkeihin, ja minulla oli kavereita.

Noin kuudennella luokalla aloin kuitenkin huomata asioita, jotka pysäyttivät. Liikuntatunneilla muut lähtivät urheilukentälle, ja minut jätettiin vahtimaan heidän koulutavaroitaan. Kun lähdimme koulusta kotiin, yhtäkkiä muut olivatkin jo kaukana edellä ja minä kävelin hitaasti yksin perässä. Nuo hetket olivat ensimmäisiä, jolloin ajattelin tietoisesti, että tämä on syrjintää. Tunsin itseni todella yksinäiseksi, mutta minulla ei ollut ketään, jolle puhua siitä.

Kävin koulun loppuun ja suoritin kirjanpitäjän tutkinnon 23-vuotiaana. Hain monia työpaikkoja ja teoriakokeissa pärjäsin hyvin, mutta haastattelut eivät koskaan johtaneet mihinkään. Minuun ei otettu yhteyttä, vaikka kurssikaverini työllistyivät. Oli vaikea välttyä ajatukselta, että syy oli vammaisuuteni.

Osaksi joukkoa

Onnekseni lähellä kotiani oli tienpätkä, jota pitkin näin toistuvasti eri tavoin vammaisten naisten kulkevan jonnekin. Uteliaisuuteni heräsi: minne he olivat matkalla? Eräänä päivänä päätin seurata heitä ja päädyin vammaisten naisten järjestön EWDNA:n toimistolle.

Minut otettiin vastaan lämpimästi. Tunsin itseni tervetulleeksi tavalla, jota en ollut aiemmin kokenut.

En ollut koskaan puhunut kenenkään kanssa vammaisuudesta. Nyt sain tehdä sen ensimmäistä kertaa ja kanssani keskusteltiin. Kuulin muun muassa, etten ole sairas. Naapurit olivat aina puhuneet kodistamme nimellä ”talo, jossa asuu sairas tyttö”. EWDNA:ssa opin, että vammaisen naisen identiteetti on eri asia kuin sairaus.

Tutustuin eri tavoin vammaisiin naisiin: näkövammaisiin, kuulovammaisiin ja lepraan sairastuneisiin. Yhteisöstä tuli minulle turvallinen paikka. Olin onnellinen, koska minulla oli ihmisiä, joiden kanssa jutella ja jakaa asioita.

Olen osallistunut moniin EWDNA:n koulutuksiin ja kasvattanut taitojani ja itseluottamustani. Olen oppinut seksuaalioikeuksista, kotitaloudesta ja vammaisten naisten oikeuksista Etiopiassa. Tärkeä osa yhteisöämme ovat kahviseremoniat, naisten vapaamuotoiset tapaamiset EWDNA:n pihalla joka toinen viikko. Niissä hetkissä voimme jakaa elämäämme.

Sain myös EWDNA:n apurahalla öljykeittimen ranskalaisten perunoiden valmistamiseen. Usean vuoden ajan tienasin elantoni pitämällä pientä myyntipistettä tien varressa.

Vertaisohjaajasta sosiaalityöntekijäksi

Luonteeltani olen nykyään avoin ja keskustelen mielelläni kaikkien kanssa. Kun uusia ihmisiä tulee sisään, kysyn heiltä aktiivisesti asioita, kutsun mukaan ja jaan saamaani tietoa.

Kun järjestössäni avautui mahdollisuus ryhtyä vertaisohjaajaksi, olin aidosti innoissani. Halusin selvittää, kuinka paljon alueellamme on vammaisia naisia. Tein kotikäyntejä ja kutsuin heitä mukaan toimintaan. Halusin muiden saavan saman mahdollisuuden, jonka itse olin saanut.

Uudelle jäsenelle sanon aina ensimmäiseksi, että vammaisuus on osa identiteettiäsi. Hyväksy se, ja siitä pääsemme yhdessä eteenpäin.

Olen nyt työskennellyt kahdeksan kuukauden ajan osa-aikaisena sosiaalityöntekijänä EWDNA:ssa. Otan vastaan jäseniä, keskustelen heidän kanssaan ja kerron järjestön työstä sekä sisaruudestamme. Selvitän, mitkä heidän suurimmat haasteensa ovat ja millaista koulutusta he tarvitsevat. Tunnen naiset ja osaan suositella kullekin sopivia koulutuksia järjestön piirissä. Jos joku on kiinnostunut poliittisesta vaikuttamisesta, tiedän mille kurssille hänen kannattaa osallistua.

Tehtäviini kuuluu myös jäsenrekisterin päivittäminen. Kirjanpitäjän tutkinto on tehnyt minusta tarkan, ja siitä on paljon hyötyä rekisterin ääressä.

Jaettu kipu on helpompi kestää

Kun isoäitini kuoli äkillisesti ja totuus taustastani paljastui, jouduin käsittelemään suurta pettymystä siitä, ettei oikea äitini ollut välittänyt minusta. Lapsena minulle tehtiin useita operaatioita, mutta äitini ei vienyt minua lääkäriin eikä ostanut lääkkeitä. Hän ei jakanut taakkaani. Isoäiti hoiti kaiken.

Myöhemmin olen käsitellyt tätä ystävieni ja sosiaalityöntekijän kanssa niin kauan kuin on tarvittu. Nyt olen paremmin sinut menneisyyteni kanssa. Kun asioista puhuu, paine ja tuska kevenevät.

Nykyisin käyn viikonloppuisin äitini luona. Hän on minulle kuin kuka tahansa sukulainen. Asiat sujuvat.

Menemme minne haluamme

Mikä tuo minulle iloa? Ystävät. Turvallinen tila, jossa emme tuomitse toisiamme ja jossa voimme puhua kaikesta.
Naisena ja vammaisena meillä on kaksinkertaiset haasteet. Ensin tulevat haasteet naisena, sitten vammaisena. Tiet eivät ole esteettömiä, ja asenteissa on paljon korjattavaa. Haluaisin naisille turvallisen ja saavutettavan maailman, jossa vammaisuus olisi normaali osa yhteiskuntaa. Tässä on vielä paljon tehtävää, ja meidän on jatkettava työtä negatiivisia asenteita vastaan.

Nykyään menemme minne haluamme emmekä pysähdy miettimään, onko paikka esteetön. Liikumme eri puolilla kaupunkia ja kohtaamme liikkumisen hankaluudet yhdessä.

Työskentelen jatkuvasti sen eteen, että tuntisin itseni entistä paremmin. Haluan olla roolimalli nuoremmille vammaisille naisille – se on suurin haaveeni. Haluan jättää hyvän perinnön seuraaville sukupolville, jotta he voisivat sanoa: tämän kaiken Addisalam teki myös meidän puolestamme.

Olen iloinen, että pystyin kertomaan kaiken tämän – myös menneisyydestäni – ilman että aloin itkeä.
Kiitos haastattelusta.