Pidettiin lasten lempiruokapäivä – ”Äiti, tehtäisiinkö itse sushia!?”

”Muistelin, että sushin tekeminen oli melkoisen hidasta ja sotkuista. Mutta että jos lapsi itse ehdottaa kokkaamista, niin voinko sanoa ei? En voi!”

Kyselin lapsilta iltapalapöydässä viikonlopun ruokatoiveita.

– Voidaanko mennä sushille, esikoinen huudahti heti.

– Jooooo, jooko äiti, myös pienempi innostui ja nosti katseensa Aku Ankasta tapittaen silmiini toiveikkaana.

Nauratti.

Olen sentään koulutukseltani kokki, ajattelen ja usein myös teen ruokaa työkseni aamusta iltaan ja leivon itse leivätkin, hapanjuureen toki, mutta niin vain meidänkin perheen 12- ja 8-vuotiaiden lasten suurin ruokatoive on päästä tankkaamaan sushibuffettiin. No mikäpä siinä, mennään vaan.

Kotona teen ruoaksi milloin mitäkin, ja jo ensimmäisen lapsen synnyttyä päätin, etten tee erillisiä lastenruokia. Kaikki syövät tai ovat syömättä yhtä ja samaa ruokaa. Alkuun tuntui, että juuri mikään ei maistunut. Sitten luin, että tutkimusten mukaan jokaista uutta makua pitäisi maistaa jopa 23 kertaa. Kaksikymmentäkolme!

Hiljalleen homma alkoi sujua paremmin ja makupaletti laajentua. Moniin uusiin makuihin tutustuttiin pastan tai risoton muodossa, sillä hämmästyttävästi ne maistuivat aina. Jostain syystä sushin kohdalla ei tarvittu näin pitkää makumatkaa.

Eräänä iltana kuului taas tuttu lausahdus.

– Äiti, voitaisiinko syödä sushia, esikoinen pyysi.

Olin jo torppaamassa toivetta, mutta se jatkuikin:

– Siis että tehtäisiin itse sushia täällä kotona.

Nielaisin. Muistikuvat sushin tekemisestä itse olivat ajalta joskus ennen lapsia. Meillä oli tapana kaveriporukalla kokkailla yhdessä, ja muutaman kerran pyörittelimme sushia.

Puoliso kurtisti kulmiaan.

– Tässä ruoassa tuotto-panossuhde ei ole oikein kohdillaan, hän lausahti.

Itsekin muistelin, että sushin tekeminen oli melkoisen hidasta ja sotkuista. Mutta että jos lapsi itse ehdottaa kokkaamista, niin voinko sanoa ei?

En voi. Tingin kuitenkin tekemisen arki-illan sijaan lauantaipäivälle, jolloin hommaan voisi ryhtyä lähes heti lounaspöydästä. Valmista ehkä olisi illallisaikaan, ja siten nälkäkään ei ehtisi kasvaa hallitsemattomaksi.

Niinpä eräänä lauantaina haalimme raaka-aineet ja ryhdyimme hommiin. Lapset halusivat pintapaahdettuja lohinigirejä. Itse päätin kokeilla nigireitä portobellosienillä ja itse kiehautetulla teriyakikastikkeella. Puoliso tutki lempisushiravintolansa listaa ja päätti tehdä tulisia katkarapumakeja.

Puoliso vastasi riisistä, minä leikkasin kaiken suupaloiksi, lapset etsivät tarvittavat välineet.

Koira päivysti silmä tarkkana, valmiina poimimaan kaiken, mitä putosi lattialle. Ja sitähän riitti. Ensimmäiset nigirit hajosivat paloiksi, ennen kuin oikea tekniikka palautui mieleen. Makeihin tuli alkuun aivan liikaa täytettä ja osa pursusi pöydälle. Tahmeaa riisiä oli kaikkialla.

Lapset olivat ihmeissään. Me tosiaan teimme tämän ravintolaruoan ihan itse!

Mutta niin vain homma alkoi hiljalleen sujua ja saimme aikaiseksi neljä vadillista sushia.  En olisi esitellyt saati tarjonnut niitä japanilaiselle kokille, mutta lapset olivat ihmeissään. Me tosiaan teimme tämän kaiken ravintolaruoan ihan itse!

Ruokapöydässä totesimme yhdessä, että ihan hyvää sushia tuli.

– Voidaanko tehdä uudestaankin, esikoinen kysyi.

No kyllä me voidaan, joskus.

Seuraavat sushit syötiin ravintolassa.

Kirjoittaja on alkujaan eteläsavolainen mutta sittemmin helsinkiläistynyt ruokatoimittaja ja -kirjailija, jonka mielestä yksi ilahduttavimmista asioista elämässä ovat kokkaavat lapset, sotkunkin uhalla.