Jokainen meistä voi joskus olla avuntarvitsija

Mitä tapahtuu, kun hyvinvointialueet alkavat ohjata ihmisiä sellaisten tukimuotojen ja palveluiden pariin, joita ei enää ole? Jos yksinäinen ja uupunut vanhempi lähetetään neuvolasta vauvaperheohjaukseen, joka on resurssipulassa lopetettu? Jos itsellään tai läheisellään päihdeongelmaa epäilevä soittaa tukipuhelimeen, johon kukaan ei enää vastaa? Kenen puoleen sitten voi kääntyä? Tätä kohti olemme menossa, jos sosiaali- ja terveysjärjestöiden rahoituksiin tehdään jälleen lisäleikkauksia.

Leikkaus sote-järjestöiltä on yhtä kuin leikkaus sosiaali- ja terveydenhuollosta. Tämän hallituskauden aikana sote-järjestöjen rahoituksiin tehdään 140 miljoonan leikkaukset, minkä lisäksi hallitus kaavailee lisäleikkauksia tämän kevään budjettiriihessä.  

Ennaltaehkäisy on tehokkain tapa tukea ihmisiä ja tehdä myös taloudellisia säästöjä. SOSTEn maltillisen arvion mukaan yksi sote-järjestöille annettu euro vähentää julkisen sektorin kustannuksia 1,4 euroa (2023). Parhaimmillaan ennakoiva matalan kynnyksen tuki tekee raskaammat tukimuodot tarpeettomiksi. Henkilö tai perhe saa tarvitsemansa avun silloin, kun elämä ei ole vielä päälaellaan ja kun on ehkä voimavaroja ja tulevaisuususkoa myös ottaa apu vastaan. Kokemus omasta pystyvyydestä on vielä riittävän vahva, jotta kevyempi tuki riittää. 

Sote-järjestöille ei ole toiminnallista korvaajaa 

Järjestöjä tarvitaan myös kuntouttavassa toiminnassa, jonka tavoitteena on päästä jälleen kiinni tavalliseen hyvään elämään. Kolmannes sosiaali- ja terveysjohtajista kertoo hyvinvointialueiden ohjaavan ihmisiä aiempaa enemmän järjestöjen toiminnan ja tuen piiriin kustannusten hillitsemiksi (SOSTE Sosiaalibarometri 2025). Hyvinvointialueiden johtajat muistuttivat kannanotossaan (linkki), että hyvinvointialueilla ei ole sote-järjestöille toiminnallista korvaajaa. Järjestöiltä leikkaaminen samanaikaisesti hyvinvointialueiden sopeuttamistoimien kanssa johtaa palveluvajeeseen erityisesti matalan kynnyksen tukimuodoissa ja lisää siten raskaampien palveluiden tarvetta.  

Järjestöjen tuottamille palveluille olisi siis yhä enemmän kysyntää, mutta resursseja palvella asiakkaita yhä vähemmän. 

Kun sote-järjestöjen resurssit eivät enää riitä matalan kynnyksen avun tarjoamiseen eikä hyvinvointialue pysty huolehtimaan kaikista, ihmiset jäävät vaille tukea. Vähävarainen tai kuormittunut perhe jää yksin, päihde- ja mielenterveyskuntoutujat joutuvat selviämään ilman apua, syrjäytymisvaarassa olevat nuoret menettävät hauraat siteensä yhteiskuntaan, ja tuen tarpeessa olevien läheiset kuormittuvat entisestään. Kerrannaisvaikutukset aaltoilevat kaikkialle yhteiskuntaan. Vähävaraisuus, päihde- ja mielenterveysongelmat, osattomuus ja näköalattomuus näkyvät pahoinvointina ja turvallisuuden järkkymisenä kaikkialla. 

Osallisuus tukee koko yhteisön turvallisuutta 

Yksin jääminen heikentää turvallisuuden kokemuksia. Marttojen toiminnassa kohtaamme muun muassa eri vaiheissa kuntouttavaa polkua olevia ihmisiä. Kun osallistujien arjen taidot vahvistuvat, vahvistuu myös heidän oma pystyvyyden kokemuksensa, ja yhteinen tekeminen vahvistaa osallisuutta omassa arjessa ja lähiyhteisössä. Osallisuutta ja pystyvyyttä tukeva työ onkin arjen turvallisuustyötä ruohonjuuritasolla: se tuottaa turvallisuuden tunnetta itselle, läheisille ja yhteisöille. Tätä kautta vahvistuu myös kokemus kuulumisesta yhteiskuntaan sen yhdenvertaisena jäsenenä. 

Sote-järjestöjen työ säästää silkkaa rahaa, mutta se myös tekee yhteiskunnastamme paremman ja turvallisemman jokaiselle meistä, riippumatta siitä, tarvitsemmeko kyseisiä tukimuotoja juuri sillä hetkellä itse vai emme. Jokainen meistä voi joskus olla avuntarvitsija, ja järjestöjen tuella kurssia voi silloin ohjata takaisin kohti omannäköistä, hyvää arkea. Emme saa antaa tämän ainutlaatuisen verkoston romuttua. 

Kirjoittajat ovat Marttaliiton asiantuntijoita:
Katri Pellikka
asiantuntija, Arki sujuvaksi (STEA)
Taru Karonen
asiantuntija, Lapsiperheiden arjen tukeminen (STEA)

Kuvat: Martat